4.10.2016

Väliaika. Kahvia ja pullaa.

Ihan vain jotta mun elämäni ei olis tylsää mulle tai kenellekään muulle ni päätin laittaa pakan kokonaan uusiksi. Oikeastaan tuosta heinäkuun postauksessa lähtien on ollu jälleen kerran kirjoitusblokki. Jokusen päivän oon huomannu että on alkanu runosuoni taas sykkimään. Oon makustellut ja miettinyt että mitä kerron, miten kerron, paljonko kerron jne.. Päädyin sit siihen et kerron alusta asti. En kerro kaikkea, mutta kerron paljon, yritän olla välittämättä mutta kuitenkin rehellinen. Isoja juttuja, oikeita juttuja, tärkeitä asioita ja rumiakin asioita.
Nää on asioita mitkä on hämmentäneet monia mutta joillekin ei ole ollut mikään yllätys. Isoin yllätys tää kaikki on kuitenkin ollu ehkä mulle itelleni.

Mistä siis kaikki alkoi. Oon tuota miettiny todella kovasti ja paljon. Ei tää kaikki voi alkaa yhtäkkiä, ei vaan voi. Kuinka kauan mä oon oikein ollutkaan itseltäni hukassa? Kuinka kauan mun pääni on ollutkaan sekaisin ja eksynyt? Mä oikeasti kuvittelin et tunnen itteni ja tiedän millainen olen ja miksi, selkeästi en kyllä tiennytkään.

Mitä tää kaikki nyt siis on? Mä oon ravistellut koko eloani tässä viimeisen reippaan kuukauden ajan. Oon rikkonut paljon asioita, mukaanlukien itseni. Tiiättekö kun tiputtaa lasin ja se menee ihan sirpaleiksi. Siltä musta tuntuu et oon itelleni tehnyt, muutamalle muullekin siinä sivussa.

Palataanpa takaisin tuohon että mistä tää alkoi.. Kerroin taannoin siitä kuinka kaikki kuoli. En ala luettelemaan ketkä kaikki mutta mulle tärkeitä. Menin rikki aina vähän joka kerta, lopullinen niitti oli kun isä kuoli. Ne viimeisetkin palat jotka jotenkuten pysyi kasassa meni moneen osaan. Sen jälkeen oon hitaasti kasaillut itteäni. Sellaisen jälkeen ei voi koskaan palata siihen mitä joskus oli. Ei särkymättömästä saa korjaamalla yhtä ehjää ja samanlaista kuin se ennen on ollut. Jotkut voi kutsua sitä kasvamiseksikin. Mä aattelen et ne muutti mun ajatusmaailmaani ja sitä miten aattelen asioista ja itsestäni. Isän kuolema opetti miten kaikki voi vaan yhtäkkiä loppua. Ihan millon vaan. Se on pelottava ajatus mutta siitä taas pääsen siihen että mitä mä tahdon tehdä elämälläni, mikä on mulle hyväksi ja mitä mä tarvitsen ja ansaitsen.

Ja nyt palataan siihen että mitä tää kaikki siis on. Avioero. Sitä tää on.
Ilman että kerron kaiken suoraan kaikille niin kerron kliseisesti että syynä oon minä. Mun pääni. Mun ajatukset. Mun tarpeet ja halut. Oon tässä muutaman vuoden aikana oikeastaan pyöritellyt päässä ajatusta että mitä mä tahdon ja mitä mä tarvitsen loppuelämältäni. Jopa niinkin karu ajatus vilahtanut pään läpi että tätäkö mun loppuelämäni on. Ei siinä että siinä sen hetkisessä olisi kauheasti vikaa ollut tai muuta. Se oli ihan hyvää elämää ja ihan hyvää arkea ja ihan hyvä parisuhde. Mun kohdalla ongelmaksi tuli se ihan hyvä. Riittääkö mulle loppuelämäksi ihan hyvä?

Jo aikoja sitten muista pitkältä lapsuudesta kun multa on kysytty että mikä haluisit olla isona ja oon ajatellut ja vastannut että onnellinen. Pystyykö ihan hyvässä tilanteessa olemaan oikeasti onnellinen? Haluan edelleen korostaa että kyse ei ole siitä että ihan hyvässä ei ole vikaa vaan että riittääkö se mulle. A:ssa ei ole mitään vikaa. Se on hyvä ja ihana mies. Kuka ikinä sen onnistukaan saamaan omakseen on varmasti onnellinen ja mä todella toivon että niin käy. Se "vika" on enemmän mussa. Mä tahdon jotain muuta kun ihan hyvän parisuhteen.

Miksi sitten nyt? Miksi rikkoa kaikki just nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vuosi eteenpäin? Ehkä mussa ei ollut naista siihen tai jos en ollut varma siitä että mun pääni ajatukset ei oo tarpeeks oikeita tai päteviä siihen että voisin tehdä jotain niin kamalaa. 

Oon ollu valmis ottaa vastaan kaiken paskan siitä miten kamala olen ja miten mä voin tehdä näin kun "teillähän oli ihan hyvä suhde ja teidän piti olla aina yhdessä".. Niin. Siinähän se ongelma vähän olikin että ihan hyvä. A on viimeinen ihminen ketä olisin näin tahtonut loukata ja se on ollu mulle ehdottomasti kamalin ja kipein asia. Oon itkenyt ja hajoillut niin paljon. Pääosin yksinäni. Sillon kun kukaan ei näe niin voin hajota. Tippua polvilleni ja mennä rikki siitä kuinka pahasti mä oon toista satuttanut enkä voi tehdä sille mitään mikä helpottais. On tuntunu väärälle hajota muiden nähden koska itsehän olen soppani keittäny ja itse sotkut pitää siivota ja kantaa vastuu teoistaan.

Sitten jos koittaisin vähän pikakelausta erosta tähän päivään. Se taisi olla maanantai kun tuli piste kaikelle. Siitä vajaa kaksi viikkoa niin olin muuttanut uuteen asuntoon. Monet sanoi että aika nopeaa toimintaa. Ite sitä vähän hämmästelen koska minkä takia pitäis jäädä vellomaan tilanteeseen josta ei oo varsinaisesti ulospääsyä. Molemmille tekee vähän huonoa nähdä se toinen siinä lähellä koko ajan ilman että kuitenkaan oikeasti on siinä. Tämäkin päätettiin yhdessä että koska muutan.

Mä en ois ehkä koskaan osannu aatella että eroan. Että rikon perheeni ja hajotan niin paljon siinä samalla, itseni mukaan lukien. En myöskään tiennyt et musta oikeasti löytyy niin iso rohkeus tavoitella sitä omaa unelmaani, olla täysillä isosti onnellinen. Siihen mä nyt pyrin. Tahdon isoa ja suurta onnellisuutta. Haluun olla niin onnellinen et taju lähtee.