28.5.2015

Kesäkö!?

Kevät tuo uusia tuulia ihan selkeesti. On kyllä ihan toinen asia sitten et minkälaisia tuulia ja kenelle..



Kirjoitin tästä syömisasiasta joku tovi sitten. Nyt sain sitten asiakseni hoitaa tuota asiaa. Edellisellä käynnil psykalla sanoin asiasta ja kerroin että oon ihan oikeasti taas huolissani tästä olosta ja tahon et sille tehtäis asap jotain eikä ooteta et oon todella laihassa kunnossa. Laiha mä nytkin oon mutta tiiän että tää voi mennä pahemmaksikin. Psyka otti onneksi mun huoleni ihan todesta ja otti asian hoitoonsa. Heti alkuun laittoi lähetteen melko laajoihin verikokeisiin+sydänfilmiin. Postissa tuli alta viikossa resepti lääkkeeseen jonka sivuvaikutuksena on ruokahalu -> painonnousu.Lääkkeet alotin pari pvää sitten ja nyt voi todeta että ihan pientä muutosta tilanteeseen oon huomaavinani. Syöminen tuntuu jotenkin kevyemmälle ja huomaan että syön melkolailla tiheään jotain. Määrät ei o mitään mallia hevonen tai muutenkaan tää ei ole mikään sellainen huomattava asia ulkopuoliselle mutta itelle on (mussuttaa valkosipulimajoneesileipää nytkin....). Todella toivon että josko vaikka viikossa parissa vois olla nykyiset vaatteet jo pieniä :D Niinjoo ja ne verikokeet, kyllä oli niin joo laajat.. 13 putkiloa verta se musta sitten vuodatti. Lääkäriaikakin on parin viikon päähän eli asiat on nyt rullaten eteenpäin :)



Kirjoitin myös tovi sitten kauan vaivanneesta asiasta ja sekin on nyt saatu johonkin tulokseen. Millään muotoa ei ollut helppoa tai tuntunut hyvälle. Mä erosin tärkeästä ihmisestä, ystävästä. Jotkut sanoo että eihän ystävästä voida erota tai jotenkin draamailen liikaa. En tiedä. Mä kuitenkin olen sellainen tälläisissä asioissa suoraviivainen(?).. sellainene että tahdon jonkun lopputuloksen. En osaa olla sellaisessa leijuvassa tilanteessa, "antaa asioiden mennä painollaan.." mun tarttee saada velloville asioille joku lopputulema. Nyt se sitten on tullut, ero. Ei me nyt lukkoon lyöty lopullisesti mitään mutta katotaan jos vielä sitten joskus tuntuu siltä niin saatetaan mahis antaa.. Aika näyttää. 
Itellä on tästä nyt sellainen huojentunut ja kevyempi olo. Kyllä mua silti huolestuttaa tää toinen osapuoli mutta sen kanssa on vaa elettävä ja toivon kyllä että kaikki järjestyis parhain päin.
Mä muuten luulen että tuo edellisen postauksen ketutus omasta itestä juonsi juurensa siihen ahistukseen miten mua vaivas tuo kaikki. Eikä sitä tiedostanu ennen kun se sitten loppu. Nyt on jo monen päivänä ollu sellanen hyvä olo itteni suhteen.





Tässä on nyt pari viikkoa ollu aikas haipakkaa kun on pitäny pk:n jutuissa juosta ja duunissa pitänyt kiirettä, niin ja psykallakin juostu. Tänään päätin että mä vain olen tän päivän kunhan duunista kotiudun. Aika hyvin se on pitänytkin. Greyn anatomiaa oon katellu ja virkkaillu, ihan parasta siis.
Äsken sain ihastella ultrakuvia monin kappalein. Jokusen sentin mittanen mönkijäinen siellä oli <3 Varmistan vielä että kyseessä ei ole meidän talouteen vaan ystävillä valmistuva paketti :) Aika kivaa ilostua toisten odotuksesta, jokunen tovi sitten se ois voinu tehä kipeetä kun oli pahin vauvakuume päällänsä mutta onneksi siitä on päästy jo yli.



19.5.2015

Synnintunnustusko?

Monen mutkan kautta oon todennu erittäin toimivaks yhen asian: yritä oppia muiden virheistä tai hitto edes omistas. En tiedä onko kaikilla mutta mulla on omassa päässä lista minkälainen ihminen on hyvä ja minkälainen mä haluan olla. Ne ei ihan välttämättä ole täysin sama asia mutta melkolailla kuitenkin. Aina joskus, onneksi harvoin, tulee hetkiä että huomaan olevani sivuraiteilla siitä millainen haluan olla. Mun kohdalla se johtuu ulkoisista vaikutteista monesti. Välillä syypäänä on oman pään hajanaisuus tai yleisesti stressi ja migreenikin tekee sitä. Todella kauan olin hirmu tyytyväinen itteeni, henkisesti siis. Oli sellanen tasapaino pään sisällä oman itteni kanssa. Sellanen että pystyin 110% seisomaan kaiken takana mitä teen, sanon tai ajattelen.

Tänään ihan yllättäen hyvin pieni asia herätti mut ajatukseen: ei h*lvetti mä oon sivuraiteilla. Oon menossa sellaseen suuntaan että en halua sellanen olla. Sen tarkemmin selittelemättä kuitenkaan että mikä tuo juttu on.. Ääneen sanominen aiheuttais vaa vielä kökömmän olon.
Oon huomannu että paska fiilis ja syypäänä minä itte ei o kauheen kiva combo. Ei voi syyttää ulkopuolista vaan ihan pitää peiliin katsoa et älä perseile nainen. Voin kertoa kaikille että tää olo ei ole hyvä. Onneksi millekään tai kenellekään tai mulle ei ole käyny mitään vahinkoa. Oma omatunto on vaan mustelmilla.

Karsee olo kun hävettää ja nolostuttaa oma ittensä. Ei sellasta halua tuntea. Korostan vielä uudestaan että oikeasti tää asia on vissiin täysin mun oman pääni sisällä.. Johtuen kuitenkin mun taustoistani niin mä olen jotenkin äärimmäisen tarkka niistä kriteereistä mitä mä itelleni asetan kaikessa. Sitten ku tapahtuu ees kosketus siihen rimaan ni tulee paska olo.

Oisko nyt ruoskittu itteä tarpeeks..

Leuka kohti rintaa ja kohti uusia pettymyksiä. Lupaan itelleni että huomenna kun herään ni herään sellasena kun mä haluan olla. Sellasena kun mä mun pääni sisällä oon ne kriteerit asettanu. Tää on vaan rimaan kosketus ja mitään pahaa ei ole tapahtunut. Huominen on tässä kohtaa pelastus. Mulla on mahis muuttua ja vaikka yhessä yössä.

Joo. Noin mä teen.



16.5.2015

Mistähän alottas..

Mä oon sellanen et ihmissuhteissa aistin fiiliksiä ja sellasia tosi herkästi (mistähän lie johtuu.....). Tästä on välillä haittaakin mutta koen tän kuitenkin hyväks jutuks.

Joskus oon saattanu mainita yhden ihmissuhteen joka on ollu pitkään vaiheessa ja nyt viime viikkoina on ollu olo että oon tavallaan kynnyksellä ja astumassa sen yli. Sellanen muutoksen tuulia fiilis.. Aikasemmin mua vaivas ja ahdisti tää tilanne enkä oikeen osannu tehä mitään. Se yleensä mun kohdalla kertoo että mua kiinnostaa ja se ihminen on mulle todella tärkeä. Mielestäni tein kaikkeni ja yritin ja ja ja.. en tajunnu sillon että eihän sitä ihimissuhdetta yksin pidetä kasassa. Ei vaikka taustalla olis mitä. Viime viikkoina oon tajunnu että mulla ei ole mitään ahistusta tai ees suurempaa mielenkiintoa. Mielessäni olin jo sillon tehny päätöksiä, kiitos ja ei enää.
Jotenkin tänään iski takaraivoon sellanen että olin naivisti kuvitellut että tää ihminen ois silti mulle lojaali. Mä siis arvostan lojaaliutta ja rehellisyyttä/suoruutta ihan tosi korkealle. Haluan että voin 100% luottaa että se ihminen on mua kohtaan lojaali ja luotan että tää ihminen kertoo mulle jos joku vaivaa tai jos mä oon jotain tehny/sanonu tyhmästi. En tajua mistä tämä selkeästi typerä ajatus oli mulle jäänyt että mua tää henkilö ois mua kohtaan lojaali.. Eihän se ole muillekaan niin miksi mulle.
Tässä tulee se kohta kun astutaan sen kynnyksen yli. Se olo on aika todella hyvä ja sellainen että miksi ihmeessä mä oon näinkin kauan jaksanu ootella..

Sitä en todellakaan väitä että olisin ihmissuhteissa täydellinen. En todellakaan. Omasta mielestä oon varsin haastava ihminen edes ymmärtää. Oon helposti väärin ymmärrettävä ja mun jutut otetaan usein väärin ja niin että kettuilisin vaikka sitä en tee. En osaa lukea rivien välistä enkä todellakaan puhua/keskustella niin. Olen ilmeisen töksäyttelevä vaikka se ei ole tarkoitukseni.
Oon kuitenkin ylpeä että oon lojaali. En puhu selän takana mulle tärkeistä ihmisistä pahaa. Mikäli joku mulle sellaista tekee niin viimeiseen asti puolustan. Kerron suoraan mikäli mua joku vaivaa ja oletan että mulle tehdään myös niin. Kun jonkun ihmisen päästän siihen oman kuplani sisäpuolelle niin se on jo todella suuri saavutus. Monelle oon sanonukin et puhun todella paljon  mutta en kerro kuitenkaan mitään. Siis ne mun omat ihmiseni vaan on niitä joille kerron niitä oikeasti tärkeitä ja vaikeitakin juttuja.
Toisaalta taas jos koen että mun luottamukseni petetään, koski se sitten mitä aluetta vaan niin sinne mun kuplani sisään on todella vaikea päästä takas. En muista oisko koskaan käynyt niin. Mun suhteet, ystävyys- ja parisuhde, perustuu hyvin pitkälle luottamukseen, kaikella tavalla.

Tässä nyt oon tajunnu jälleen aika selkeästikin sen että kun yksi ovi sulkeutuu niin uusi(a) avautuu. Tuntuu että liiankin hyvin pätee tähän. Oon duunissa löytäny muutamia tosi hyviä tyyppejä ja toisaalta on ilmaantunut uusia kivoja tyyppejä meijän eloon :) Eli siis päälimmäisenä ei ole se pettymys vaan hyvä fiilis :)

Lykkään tähän taas osuvia quoteja kun oma sanavarasto ei riitä..


12.5.2015

Erilainen olo.

Tiiätteks kun joskus on tosi yksinäinen olo? Nyt en tarkoita siis sellasta että ei olis vaikka puolisoa/ystäviä yksinäisyyttä. Enempi sellaista oman pään sisäistä. En oikeen osaa tarkasti kuvailla tätä. Mun ei tee mieli nähä ketään mutta jos mua vaikka pyydetään kahville ni oon siellä sit taas tosi hyvällä mielellä. Kotonakin vaikka muu perhe on siel ni oon jotenkin yksinäinen. Voihan tää toki jotenkin olla liitoksissa tuohon aikasemmin kertomaani ruokajuttuunkin, ehkä. 
Tuntuu et oon linnoittautunut siihen yhteen sohvan nurkkaan, omalle paikalleni, ja virkkaan Sophieta. 

Miehen kanssa juttelin yks ilta et oln luovuttanut yhden asian suhteen. Sellaisen mulle tosi ison ja tärkeän. Mä oon siis ihmisenä sellanen et en kovinkaan helpolla luovuta jos asia on mulle tärkeä. Monien mielestä vähän jo oman päänikin kustannuksella saatan tehä juttuja vaikka oikeampaa ois luovuttaa. Mulla on nyt ihan oikeasti olo et mulla ei o mitään enää tehtävissä tän asian suhteen. Karusti todettuna se juna meni jo. Mä luulen et tuonkin tajuaminen saattais olla syy mun yksinäisyysoloihin. Et joku palanen tavallaan puuttuis. Tää ei tarkoita kuitenkaan etteikö mua kiinnostais ollenkaan. Enempi vaan et en jaksa nähä minkäänlaista vaivaa..

Oon nyt kuopuksen kanssa sairaalalla ja oottelen et vika tutkimuspäivä ois ohi. Tälläsinä hetkinä ehkä vähän tajuaa että mun eloni ei ole sitä helpointa mutta se ei tarkoita että vaihtaisin tätämihinkään. Samoin sitä tajuaa et ketkä on niitä jotka antaa mulle lisää jaksamista tähän arkeen ja ketkä ei. Tavaillaan osoittaa sen että kuka on sen mun aikani arvoinen. Sitä ei halua tälläsen perheen äitinä ainakaan kuormittaa itteään yhtää enempää ihmisillä jotka ei o kiinnostuneita. 

Jospa huominen psykareissu tois jtn järkeä tähänkin pään kaaokseen :) 

10.5.2015

En o nyt kauheen varma tästä..

Tästä kertomisesta siis. Kaikillahan on joku juttu tai juttuja jotka on omia vaikeita juttuja. Mulla niitä on varmaan enemmän kun muille jakaa. Tästä yhdestä oon nyt tovin miettiny et pitäsköhän ihan kirjoittaa.

Mä oon ollu melkolailla koko ikäni jonkun mielestä laiha, anorektikko, luuranko, oksettavan näköinen kun on niin laiha, luukasa.... you name it. Kyllä, olen tosi laiha ollutkin aina mutta en todellakaan koska mä niin haluaisin. Mä oon nyt 31v ja edelleen laiha, alipainoinen. Tuossa jokunen aika sitten olin tän asian suhteen onnellisimmillani kun painoin vähän enemmän. Olin NORMAALIkokoinen! Se oli niin hienoa! Tällä hetkellähän en tiiä mitä painan koska meillä on vaaka rikki. Oon aina menny fiiliksen ja vaatekoon mukaan. Sillon kun oli hyvä vaihe ni mun vaatekokoni oli noin M/38. Se oli mulle tosi hyvä. Nyt oon "taantunut" ja vaatekoko on XS/34. En nauti. En ollenkaan. Suoraan sanottuna vituttaa ja ahistaa. Koen oman kroppani varsin ahdistavaksi.. Tätähän ei mitenkään helpota että ammattitaidoton psykologi diagnosoi mulle SYÖMISHÄIRIÖN kymmenen minuutin juttelun perusteella. Tähän kymmeneen minuuttiin sisältyi se että kerroin omaavani realistisen minäkuvan ja kuinka tiedän että olen laiha. Kerroin myös että en koe tarvetta vaa'an käytölle koska näenhän mä peilistä et oon todellakin liian laiha ja mun pitäis saada painoa lisää(tämä tulkittiin ilmeisesti niin että mua ahdistaa käydä vaa'alla). Oma psykakin ihmetteli tätä diagnoosia koska hänen ja munkin mielestä mun painoni ja kaikki tää on oire muusta eikä todellakaan itse ongelma.

Mä en tiiä kuinka syvälle haluan/uskallan/viitsin mennä tässä asiassa, kysyä saa jos kiinnostaa. 

Painohan on siis tietenkin verrannollinen siihen kuinka paljon syö. Mä en syö. Enkä tiedä miksi. Jos alan enemmän miettimään asiaa ni syöminen vähenee entisestään. Sillon aikoinaan mulle määrättiin yksi lääke jonka sivuvaikutuksina oli lisääntynyt ruokahalu. Se toimi tosi hyvin ja lihoin vuoden sisään 20kg. Mulle se ei tuntunu missään ja tällä tarkoitan että se ei näkynyt mussa mitenkään niin että olisin näyttänyt ylipainoiselle missään vaiheessa. Enkä mä kyllä sellasena itteäni edes kokenut. Koko ajan aattelin että tää on just hyvä.

Nyt jostain syystä ollaan kuitenkin taannuttu ja painan taas tosi vähän. En saa syötyä ja jos koitan pakottaa itteäni ni siitä ei tule yhtään mitään ja mua alkaa vaan oksettaa. Omasta (ja psykankin varmaan) mielestä tää on psyykkinen juttu. En oikeen kunnolla osaa sanoa kuitenkaan tarkemmin että mikä se juttu on. Toki mulla on AS-piirteitä jotka vaikeuttaa tätä kaikkea ja josta johtuu mun tietynlainen nirsouteni.

Ens viikolla mul on psyka ja nyt oon siin tilanteessa että en kestä itteeni tälläsenä. Kuvotan itteeni.. Vaatteet roikkuu ja ei istu niinku pitäs. Haluan et tälle ololle tulee loppu. Oon nyt tän päivän koittanu taas miettiä et mitähän sitä koittas saada syötyä ja mitä tekis mieli. Eilen tajusin joskus seiskan aikaan illalla et en ollu aamun pannukakun syömisen jälkeen syönyt MITÄÄN.

Ainiin. Tiedän että Concertalla voi olla sivarina ruokahalun väheneminen mutta tää on aika tuore juttu ja C:tä oon syöny jo kohta vuoden. En siis usko että se olis tähän syynä..

3.5.2015

Lääkkeetön/lääkkeellä.

Ajattelin vähän valottaa tän ADDin maailmaa lääkittynä ja "luomuna". Monethan sanovat meitä "haastavia" huumeiden käyttäjiksi tuon pelottavan/kamalan Concertan vuoksi. Onhan se amfetamiinijohdannainen (joka muuten on sitten eri asia kun se amfetamiini). Kolmiolääke kyllä. Katukaupassakin kuulemma arvokas, mitä en tajua. Multa on koitettu tuota ostaakin ja syyksi selvisi että haluaa koittaa auttaako opiskelussa, tätäkään en ymmärrä.
Tuo lääke ei tee "terveelle ja normaalille" yhtään mitään. Tälläselle ADDille taas se on varsin suuri apu ihan normaalissa arjessa.

Eilen oli jotenkin käsinkosketeltavan selvää miten mun arkeni eroaa lääkittynä ja luomuna. Unohdin aamusta ottaa normin viikonloppuannokseni joka on 18mg. Arkena otan 36mg ja tää yhdistelmä toimii mulla tosi hyvin. Mikäli käy noin että unohdan ottaa niin en mä ala enää päivällä sitte ottamaan koska se sit vaikuttaa nukahtamiseen jne.

Jos mä en lääkitse niin en saa MITÄÄN aikaan. Oon megaväsynyt ja jotenkin hiljaisempi. Pään sisällä on sellane hullunmylly mistä en oikeastaan saa otetta mitenkään joka taas tekee sen että oon vaisumpi. Oon paljon väsyneempi ja voisin jo kahden aikaan mennä päiväunille. Eilen meninkin joskus ehkä neljän aikaan päikkäreille ja heräsin kuuden jälkeen. En saanut päivän aikana MITÄÄN tehtyä ja vaan olin. Toki sekin on välillä ihan ok mutta pidemmällä juoksulla se on vaa ahistavaa.

Tänään sitte otin aamusta ton 18mg ja huomasin pitkästä aikaa itekin eron. Saatiin porukoilta roudattua meille yks kaappi joka tulee yläeteiseen. N:n kanssa kävin kauppailemassa ja sain vähä omassa päässä hahmotettua lisää tota lasten huonettakin. Nyt aattelin hetken istuksia (ja bloggaillakin) ennen ku alan yläkerrassa rehaamaan ja teen kaapille tilan. Mun on jo jonkun aikaa tehny mieli organisoida yläkertaa muutenkin ni voisin koittaa jos saisin jtn aikaseksi, imuroidakin voisin.

Concerta on siis pelastanut mun arkeni. Pystyn toimimaan kotona loogisesti ja saan asioita aikaan. Töissä pystyn tekemään niinkuin työnantaja tahtoo ja samalla vähän extraakin. 


2.5.2015

Mistä on lauantai tehty?

Tuntuu että ajatuksenvirta on hyvin vauhdikasta niin ajattelinpa kertoa teille tässä postauksessa mun lauantaistani. Se tulis sisältämään käsitöitä, HMV-pohdintaa ostoksia, mitä tartteis hankkia, kotihaasteita tavaramäärän ja sijoitelun suhteen.. viimeaikojen suosikkeja

Aamu alkoi hitaasti. Nukuin jopa pitkään, ajallisesti tää tarkoittaa jotain puoli12 aikaan nousin sängystä. Nyt kun oon takas työelämässä niin viikonloput on ihan parhautta. Aikaisemmin ne on olleet vaan päiviä muiden seassa. A oli hakemassa meille viidettä uutta autoa ja kun sieltä reissulta kotiutui niin lähettii porukoilta hakemaan meille kaappi yläeteiseen. Vahingossa mainitsin mutsille et broidilla on kiva kaappi telkkarinsa alla johon mutsi sanoi että niitä on vielä yksi ja me saatais se. Mehän sitten haettiin se sitten (just muistin että se kaappi on muuten vielä autossa) ja voisin ottaa siitä kuvaa tässä joku pvä. Tuohon sivupalkin instakohtaan se kuva jokatapauksessa ilmestyy aikasemmin kun ihan tänne tekstin kera ;)

Kaapinhakureissusta kun päästiin himaosoitteeseen ni lähin N:n kanssa kaupoille ja sielt tarttui mukaan vähän pientä kivaa. Alusvaatetta mulle Cubukselta(mä saan sieltä itelle edukkaasti liivejä!!), Emotionista hajuvesi josta oon intoillut jo kauan niin viimeinkin sen sain itelleni, Isadoran kaksi kynsilakkaa, Maybellinen Babylips Electro sarjan huulirasvoja, Tigerista mandala-värityskija ja tussit, Clasulta N:lle kirjoituspöydän laatikkoon kaks koria mihin saa kynät siististi..


Siin ois jonkunlaista kuvaakin noista.

Sophie-vilttiäkin oon saanu aika hyvin edistymään. Se on kyllä NIIN kiva virkattava vaikka on se työläskin. Kävin paikallisesta lankakaupastakin hamsteroimassa lisää lankaa tohon. Siitä kiva virkattava muuten et aika huoletta sekottelen todella erilaisia puuvillalankoja. Koitan vaan kattoa et gramma/metrimäärät täsmäis keskenään ettei tulis liian isoja heittoja lankan paksuudessa. Tällä hetkellä menossa jo part 9 ja huomenna taidetaan julkaista ohjeesta part 17 eli onhan tässä viel paljon tekemistäkin.

Kuvasta muuten löytyy mun uus lempparini, Flapjack. Ihan jäätävän hyvää! Punnitse&Säästä myy noita ja hintakin on vaan 1,10€. Tänään viimeks kävin hamsteroimassa noita mulle ja miehelle :D

Tässä vähän suuntaa antava kuva että minkä kokoinen ois. Kuva on otettu part 7 valmistumisen jälkeen.
Oon koittanu tänää vähä siivoilla kun huomenna tulee rakas R tänne ja aateltii lähteä vähän kupla-ajelulle :P Niin ja toki mennää syömäänkin. Eihän me voida nähdä jos ei syödä. Nii ja siis siivota piti ihan että on sitte ees joku paikka missä istua. Täs siivoilun lomassa oon taas vetäny kierroksia tän ryönän määrän kanssa. Meillä on aivan liikaa tavaraa ja aivan liian vähän tilaa. Mun tekis mieleni vaan hankkia joku roskalava mihin roudais sitte about 20% kaikesta mitä täällä on. Haluaisin noi molemmat alkovit tyhjäks mitkä on tällä hetkellä "varastona".. Toki mä tahtoisin myös kaataa vähä seinää ja rappujakin uusia mutta se ois ehkä liioittelua :D Oon koittanu toria selailla josko siellä ois jotain hienoja vanhoja huonekaluja mihin purkais tätä tekemisen intoa. Niinkun vaikka jotain vanhoja tuoleja mitä vois hioo ja maalata.. Vinkkejä otetaan vastaan mikäli löytyy joltain ylimääräisenä sellaisia tuoleja mitä voisin kunnostaa ;) Muitakin vanhoja huonekaluja saa vinkkailla.

Nyt voisin jatkaa Sophien tekemistä ja kattois hömppää vaikka areenasta tai tubesta :)


Vähän itsetuntojuttuja..

Tässä taannoin tuli juteltua aiheesta itsetunto ja aloin miettimään että millainen se mulla on. Oon joskus kauan sitten ollut varustettuna todella huonolla itsetunnolla. Olin mielestäni ruma ja tyhmä ja en kelvannut mihinkään tai kenellekään. Sitten tapahtui jotain mitä en osaa oikein sanoa että mikä se oli ja milloin se tapahtui. Itse veikkaan sellaista henkistä kasvua, lasten tuloa ja oman piirini muutosta. Omalla piirillä tarkoitan että ihmisiä poistui siitä ja tilalle tuli uusia. Kaikki tämä kolme yhdessä varmaankin oli yhdessä se juttu mitä mulle tapahtui.

Mun mielestä itsetunto ei ole verrannollinen siihen miltä näyttää. Se että sulla olis täydellinen kroppa ja hienoimmat vaatteet voi tarkoittaa sitä että et omista minkäänlaista itsetuntoa.. Mun mielestä ainakin mun itsetuntoni on parantunut omien ihmisteni luomalla tunteella että kelpaan just tälläisenä. Voin myös luottaa siihen että ne omat tyypit sanoo mulle sillon suoraan niitä vaikeitakin asioita vaikka ne tietäis että sitä en HALUA kuulla vaan mun tarvitsee ne kuulla. Mulla on myös iän myötä vähentynyt kiinnostus siihen mitä muut musta ajattelee. Muilla tarkoitan oikeastaan kaikkia muita paitsi omia ihmisiäni. Tästä taas varmasti sitten tulee se mun möläyttelynikin. Monesti se menee niin että sanon ja sitten ajatteelen. Ei aina se paras asia tehä mutta kyllä mä anteeksikin pyydän jos on käynyt niin että joku loukkaantuu. Tarkoituksella en kuitenkaan tahdo loukata.
En myöskään oleta että ihmiset osais lukea mun ajatuksia tai ymmärtäis mitä tarkoitan rivin välistä jonka takia mä haluan pyrkiä sanomaan asiat suoraan ja oletan että mua ei ymmärretä ellen mä sano mitä tarkoitan. Tästä oon kyllä saanut kiitostakin kun mun kohdalla ei joudu arpomaan että tarkoittikohan tuo sen näin vai noin vai olikohan sittenkin näin..

Työelämässä koen että tuo suorapuheisuus on etu koska mä kysyn ja selvitän asioita niin kauan että mä sen tajuan ja sitten KUN mä sen oikeasti ymmärrän niin osaan aika hyvin jo soveltaa sitä tietoa/taitoa.

Toisaalta sitten taas kun mun mielestä iso osa ympäröivästä maailmasta toimii niin että pitäis osata lukea rivien välistä niin mä silti sitkeästi koitan sitä tehä ja se ei yleensä pääty hyvin. Koita ihan liikaa tulkita mitä ihmiset vois tarkottaa sillä mitä tekevät tai eivät tee josta taas sitten seuraa väärinkäsityksiä. En mä useinkaan tuo noita ajatuksia julki mutta käyn niitä aivan liikaa pääni sisällä läpi..