19.4.2015

Spessuilua.

Niin. Jospa vaihteeksi vaikka kirjottais ihan blogin nimen mukaisestikin.. Olin tässä erityiseni kanssa eräässä pikaruokaravintolassa ja seurueessa oli kaksi muutakin. Nämä kaksi kuuluvat siihen "kastiin" että eivät ymmärrä. Heidän ajatusmaailma on jotenkin että me halutaan leimata meidän lapsi loppuiäksi erilaiseksi ja että kuopuksen kasvatuksessa on mennyt joku pieleen ja kun me kohdellaan meidän lapsia niin erilailla ja sallitaan toiselle jotain mitä kielletään toiselta. Jotenkin siellä vaan niin hyvin kävi ilmi (ainakin mulle jälleen kerran) että miten tuo rakas kuopukseni onkaan erilainen kun muut. Oikeastaan jo alkumatkasta tuli olo että lapsi syliin ja kävellään kotiin. Huomasin miten mun vauvani oli ahdistunut. Teki pahaa.

Mitä siis tapahtui..

Alkureissusta nämä kaksi muuta sanailivat keskenään vähän kovempaan ääneen ja känisivät keskenään, oltiin siis autossa, minä ja kuopus takapenkillä. Mulle tämä on tuttua ja normaalia. Lapselle ei. Lapsi painoi kädet silmille ja alkoi hengittää erilailla. Kurkki välillä sormien läpi ja taas meni takaisin siihen omaan tilaansa. Laitoin käden siihen eteen niinkun suojaksi ja pidin toisesta jalasta kiinni ja vähän silittelin. Lapsi otti kiinni kädestä halausotteella ja puristi. Kurkki käden takaa välillä ja meni takaisin "piiloon".
Tässä vaiheessa tarkennan että kyseessä ei ollut riitelyä vaan sellaista vähän kovaäänisempää väittelyä. Sitten kun toisella on vähän huonompi kuulo niin volyymitkin nousee..
Jossain vaiheessa matkaa lapsi alkoi rauhottua. Juttelin karkkiaskeista ja autoista sille. Pikkuhiljaa alkoi rentoutumaan mutta ei edelleenkään oikeastaan vastannut mulle mitään. Loppumatka menikin autossa ihan hyvin. Onneksi.

Päästiin sitten tähän pikaruokapaikka-tilanteeseen. Paikka oli melkein täynnä muita ruokailijoita. Oli aika paljon lapsiakin. Ei ollut mikään suuri ravintola joten mun mielestä melukin jotenkin oli isompi. Laps sai ruuan mutta ei syönyt juurikaan. Olin tilannut sitä normaalia mitä muutenkin syö mutta ei maistunut. Ei ollut kasvot pöytään päin vaan katseli muualle ja oli silleen kylki ruokapöytään päin. Kehoitin useasti että katsois meihin ja vähän vaikka söis mutta ei. Hitaasti söi ranskalaisia..
Huomasin että melu ahdistaa ja ihmispaljous ahdistaa. Annoin sitten jatkaa sitä "epäsyömistä" ja kun muut oli syöneet niin otin kuopuksen ruuat mukaan ja sanoin että syö sitten autossa ja siellä sitten söikin.

Tilanteeseen jotenkin kiteytyi niin hyvin se että ulkopuolinen(myös nämä seuralaiset) näkevät että lapsi ei käyttäydy ja on epäkohtelias. Koittavat tuloksetta saada kontaktia ja ihmettelevät jatkuvasti miksi "kissa vei kielen".. Tässä kohtaa sitten aloin ties kuinka monetta kertaa kertomaan että miksi näin, erona oli se että nyt nekin näki että mitä se ympäristö voikaan tehdä aiistiyliherkälle lapselle. Edelleenkin mulla kuitenkin jäi olo että mä olen jotenkin nipottava/liian salliva/leimaava/hysteerinen äiti joka ylitulkitsee.
Samaan aikaan kuitenkin mulle tuli taas entistä selkeämmäksi että miten tärkeetä juuri tuollaisissa tilanteissa sille erityiselle lapselle onkaan että joku (onneksi vanhempi) ymmärtää tilanteen ja koittaa tilanteen vaatiessa tulkita sitä muille ja helpottaa kykynsä ja tilanteen mukaan sitä lapsen oloa.

Nuo hetket on niitä kun tahtois rakentaa kaiken kestävän kuplan lapsen ympärille ja suojella kaikelta väärältä mitä ulkopuolella on :/

1 kommentti:

  1. I am truly sorry for your child. I don't say I understand. I've never lived in your child's body. But...let's just say I have some...experiences, that...I'm the second class person. I'm happy I have those others in my life as well, though.

    VastaaPoista