19.2.2015

.

Mä oon aika rikki. Mä en jotenkin uskalla täällä ääneen sanoa syytä ja sen tarkempia. Tuo kuitenkin tapahtuu musta riippumattomista syistä välillä ja nyt tuntuu että oon taas enemmän rikki kuin viimeksi. Nämä tulee ihan puskista, eli jos koittaisin varautua (niinkuin oon nyt yrittänyt) niin siitä ei ole mitään hyötyä. Tää juontaa todella kaukaa ja ei liity pelkästään muhun. Nää on isoja juttuja, tuntuu jopa olevan liian isoja mulle ja että muserrun sen alle. Mulla on tukiverkostoa toki jotka kuuntelee ja tekee varmasti parhaansa auttaakseen mutta silti tuntuu että oon ison taakan alla. Liian ison ja kipeän. Edelleenkin se ei ole vain minä jota tää koskee ja kuka on rikki.
Mä en voi myöskään koskaan varmasti korjaantua tästä täysin ehjäksi. Mun loppuikäni tulee olemaan todella syviä arpia jotka tähän mennessä on epäsäännöllisen säännöllisesti revitty auki. Ne samat todella kauan sitten tulleet haavat. Ne ei koskaan katoa.

Yleensä just sillon kun tuntuu että olen aika vahvoilla ja kasassa ni tää tapahtuu. Mä tuun todella korkeelta alas. Kyyneleet tuntuu olevan ihan koko ajan nurkan takana ja että jonkun toisen ihmisen täysin oikeat sanat aiheuttaa sen että meen palasiks. Mä pelkään sitä ihan koko ajan. Mä pelkään että joku sanoo mulle että ai kamala tai että kyllä sä tästä selviit kun oot vahva. Tänää viimeksi töissä kävi noin kun hyvää tarkoittava työkaveri sanoi oikeat sanat. Mulla meni tunti että kasasin itteni. Ei se varmaan ulospäin näkynyt mutta ei ollut kaukanakaan..

Tänään mä olen itkenyt ja itkenyt. Mennyt rikki lapsilta salassa ja sitten kasannut itteni. Oon kirjoittanut kirjettä. Pitkää sellaista. Äsken sain "oikolukijalta" hyväksynnänkin että sen uskaltais jopa lähettää.
Tässä on vielä sellainenkin puoli että mä en syö. Tämä yksi ja sama asia aiheuttaa joka kerta tapahtuessaan sen että en syö. Ilman minkäänlaista liioittelua ja vähättelyä oon tänään syöny desin jugua, pari ruokalusikallista lämmintä ruokaa, yhden pullon energiajuomaa ja yhden mukin kahvia. Siinä ne. Aika vähän eikö? Tällä kertaa mun vaatekokoni on mennyt 36 -> 34 paikkeille. Vaakaa en käytä enkä halua alkaakaan. Menen siltä miltä musta tuntuu ja nyt ei tunnu hyvälle.

Mun mielenterveyttä epäillään. MÄ olen sekaisin. MÄ olen ilkeä. MÄ teen väärin. MÄ pilaan kaiken. Yksi ihminen, yksi ainut ihminen saa mussa aikaan tän. Kenenkään muun mielestä mä en noita tee tai ole mitään noista. Silti mä epäilen että mitä jos sittenkin se oon MÄ joka tekee nuo kaikki. Jos tää kaikki on mun päässä? Jos mä olenkin hullu ja mielenvikainen? Olenko mä vääränlainen kun koen suojelevani tärkeimpiäni, lapsiani? Olenko mä ilkeä kun puolustan yhtä mulle tärkeintä ihmistä koskaan? Olenko mä jotenkin hullu kun uskon kun mulle sanotaan että mun tunteet on ihan oikeita?

En mä nyt enää oikeastaan tiedä mitä tällä hainkaan, unohtui tossa matkan varrella..

1 kommentti:

  1. Olis taas voinu olla ihan ku mun näppikseltä, sua tietenkään sen tarkemmin tuntematta. Ja toi pinkki laatikko...Ihan ku mä ja mun tunteet.

    VastaaPoista