Joo.

Ei ole luvassa mitään positiivista ihkudaata. Tuntuu että jokatuutista sitä sataa aivan tarpeeksi. En o ollu täällä kovin aktiivinen koska ei tunnu olevan mitään sanottavaa. En kuitenkaan tarkoita että tätä olisin lopettamassa, lähinnä vaan sitä meinaan että kun tuntuu että mitään ei saa pihalle.

On sellainen olo että mikään ei tunnu miltään. Mistään en tunnu saavan iloa. Väsyttää ja ärsytysahistaa kaikki pakollinen. Tuntuu että suossa tarpois 24/7.

Työt tuntuu pakkopullalta. Kun töihin asti pääsen ni työt luistaa ihan normisti mut pää hakkaa ihan tyhjää.
Sosiaalinen toiminta tuntuu vaikeelle. Ei jaksa eikä kiinnosta. Monet ihmiset aiheuttaa vaan pahan mielen sillä mitä suustaan päästävät.
Käsityöt ei tunnu luistavan ollenkaan ja en saa mitään edes käsilläni tehtyä.

Valitanko? Kyllä. Tahdon oman itteni takasin kiitos, mielellään heti. Mä en ole ollenkaan oma itteni enkä tiiä mikä on vialla.

Sitten vielä lopuksi tämä. Mä todella toivon että pystyn tuohon ja seuraava postaus olis ees vähän optimistisempi ja positiivisempi. Ainakin yritän parhaani.

Pitkästä aikaa!

Siitä on taas tovi kun oon kirjoittanu. Syynä ihan vaan jaksaminen. Arki I:n kanssa ei o helpottanu ja tuntuu että duunista kun pääsee kotiin ni tahtoo vaan olla ja tehä vaan ne ihan pakollisimmat jutut.

Jotain edistystä kuitenkin on tapahtunu. Meille tulee maanantaina sellanen perhetyöntekijä(?)nainen käymään ja kattomaan miten meidän arkea vois jotenkin helpottaa. Käytiin jo yhdessä keskustelussa missä kartoitettiin meidän tilannetta ja tarvetta. Nyt sitte katotaan ihan paikanpäällä et missä kohtaa ne ongelmat on ja mitä niille tehtäs. Ootan siis innolla.

Jotain kivaakin on kyllä tiedossa. Mä lähden Lontooseen! Lähen kahen viikon pääst torstaina ja paluu sunnuntaina. Sellanen kiva pidennetty v.loppu siis. Oon jo päässä tehny listoja missä kauppoissa tahon käydä. Joku fiksumpihan tähän varmaan toteais että niitäkö vain mä ootan enkä vaikka jotain kulttuurijuttuja jne. Mä nyt vaan nautin uusista kaupoista, ihan siis ruokakaupoistakin. Ei se tarkota et ostaisin kaiken ihanan mitä nään. Vaikka siis shoppaustakin kyllä aion tehä. Sellaset muutamat mihin on pakko päästä on Boots, Primark, Lush ja Forever21. Hotellikin on ihan lyhyen kävelymatkan päässä Oxford Streetistä missä nuo kaikki kaupat on.
Matkaseurana mulla on mutsi ja faija ja onneks mutsi on vähän samoilla shoppailulinjoilla mun kanssa :)

Erityisestä arjesta huonoimmillaan.

Blogi on elänyt hiljaiseloa kun arki on ollu hieman työläämpää. Voisi jopa sanoa että nyt aletaan menemään molempien vanhempien jaksamisen äärirajoilla. Tuntuu et voisin antaa aika paljonkin siitä et saatais vaikka pari päivää sellaista kahden normaalin lapsen perheen arkea. Kuulostaa ihan luksukselta.
I:n kanssa on t o d e l l a raskasta. Kaikesta neuvomisesta/ojentamisesta/pyytämisestä tulee raivo joka ei lopu. Päiväkotiin ei halua -> huutoraivo. Päiväkodista ei halua kotiin -> huutoraivo. Jos erehdytään menemään kauppaan ja kun kiellän juoksemasta niin laps "lukittuu" jonka jälkeen huutoraivo. Meidän arki on siis raivarista toiseen siirtymistä. Päiväkodissa kuitenkin menee ihan hyvin kuulemma eli tää ongelma on nyt kotona. Ei mitään tietoa että mistä johtuis. Ja kyllä, on koitettu pähkätä ja miettiä ja pohtia. Eikä kyse ole mistään parin minuutin raivareista vaan ne kestää ja kestää. Parhaimmillaan tunteja. Kuvitelkaa pahimmassa uhmassa olevan raivo joka ei vaan lopu ja sitten kun loppuu niin menee vartti ja alkaa uudestaan.

Jotta ei olis liian helppoa niin N:n koulunalku tahmaa. Jostain (selvittämättömästä) syystä tuo ei tahdo mennä kouluun. Ei siis halua kävellä sinne yksin, tänään ei kaverinkaan kanssa. Aina pitäs päästä kyydillä mikä on näin työssäkäyvien vanhempien kohdalla pieni haaste kun kympin ja ysin aamuina pitäs olla jo ajoissa töissä. Tää siis tuo vielä yhden lisästressin päiviin. Ollaan mietitty että mistä suunnasta tätä lähestyis, tai siis mikä ois sellanen juttu mitä ei vielä oltais tajuttu ajatella.. Yksi vaihtoehto olis aamupäiväkerho mutta se taas tarkottais että pitäis oikeesti lähtee aikaisemmin himasta mikä taas pidentäis I:n pk aikaa joka jo nyt on tarpeeksi pitkä (7:30-16:00). Toki se edelleen pidetään vaihtoehtona mikäli ei muuta tähän keksitä.

Nyt on laitettu perheneuvolaan asiakkuushakemus yhdelle tietylle naiselle joka me jo ennestään tiedetään muuta kautta ja itellä on siitä ainakin tosi hyvä fiilis. Samalla kuitenkin tuntuu sellaselta luovuttajalta kun joutuu pyytämään apua ihan arkeen kun tuntuu et voimat on ihan nollissa. Sillon se oma arjen jaksaminen taitaakin olla aika lopussa jos menee töihin lomalle kotoa.

Mutsi on vähän väsynyt.

Söndag

Onpa taas tovi vierähtänyt mutta en anna sen haitata. N:n koulu alkoi ja sitä on nyt puoltoista viikkoa käyty. Lapsi tykkää ja mullakin on huolehtiminen mennyt takaisin normitasolle siitä mitä se ekoina päivinä oli. Yksinään on saanut kerran kulkea kouluun niin että mies ootti koulun parkkiksella varmistaakseen et pääs perille. Nyt sitte pitäs alkaa harjoitteleen sitä yksin kulkemista hissuksiin. Tähän saakka siis tehty niin että joko minä tai mies viety tai sitte mun mutsi ollut viemässä mikä on ollu iso apu. Ei o tarvinnu siis töistä myöhästellä. Vaikea kyllä vieläkin tajuta että mun eka vauva on jo kolululainen :')

Mulla on duunissa huomenna varsin jännät paikat. Saadaan tietää jatkosoppareista et saako sellaisen ja jos saa niin minkä mittaisen. Tähän mennessä meistä uusista on jo kolmelle sanottu että ei saa jatkoa. Ei "pikkasen" siis jännittää.
Viime viikonloppu melkein meni pilalle kun ahisti tuo tieto. Sanoinkin että mulla on asennevamma enkä osaa löytää sitä oikeaa tapaa ajatella tuosta minkä takia sitten ahistaa. Viikon aikana se oikea asenne sitten löytyi. Oon tuolla parhaani tehny(ja tulen tekemäänkin) ja jos se ei riitä niin sille en voi mitään. Mun maailmaani se ei kaada ja selviän siitäkin että ei jatkuis. Mikäli jatkuu niin oonkin sitten varsin iloinen. Huomista ootan siis jännityksellä ja vähän innollakin.

Must on viimeaikoina tuntunu et netti kohisee monessa paikassa Konmari-kirjasta. Se on siis kirja siivouksesta, järjestyksesta ja siitä miten se vaikuttaa elämään. Kuulostaa ihan hippihuuhaalta mutta kyllä mulla on alitajuntaan siitä paljonkin jäänyt. Eilen vahingossa järkkäsin vaatekaappini. Viikkasin kirjassa kerrotulla mallilla vaatteet ja hitto, sehän toimi. Kaappiin mahtuu paljon enemmän vaatetta ja samala ne kaikki on näköisällä eikä jemmattuna kaiken alle. Eilen myös järkkäsin lankavarastoni ja laitoin alkovin varastoon ison kassin jemmaan oottamaan tarvetta ja isomman kassin sitten keräsin roskiin meneviä. Mun kaikki työni mahtuu täydellisesti nyt paikoilleen ja laatikot ei tursua. Löysin myös muutamat työt mitkä oli melkeen valmiita tai sitten valmiita mutta oottelivat päättelyä. Sain siis pari tiskirättiä ja kaks pipoa valmiiden varastoon, JEI!

Pipot valmiina. Vihreä on Madelinetoshin lankaa, mallia en just nyt muista ja pinkki on heijastinlangasta tehty perus virkattu malli lapselle.

Relaamisesta.

Kävin N:n kanssa tänään kaupoilla ja siellä sitte mieleen tupsahti tuollainen aihe. Miten rentoudutaan. Mulla tuo on iän myötä muuttunut ja huomaan et ihan viimeaikoinakin se on muuttunut. Veikkaan syyksi arjen muutosta työn takia. Duunissa kun pitää olla aika sosiaalinen koko ajan ja jatkuvasti tehä jotain ni sitä paikallaan olemista on oppinu arvostamaan enemmän. Työttömänä kun se elo taas oli enemmän sitä paikallaan olemista.

Ennen rentouduin koneella kököttäen tai kavereiden kanssa kahvitellen tms. Nykyään koneella oleminen ei kuulu siihen relaamiseen vaan oon oppinu nauttimaan vain olemisesta. Oon oppinu tykkäämään lukemisesta mut se ei saa olla sellasta romaanin lukemista vaan enempi lifestyle tyyppistä. Täl hetkellä työn alla on Kon Mari kirja mikä kertoo kodin ja elämän järjestyksesta ja siivoamisesta. Tuosta pitäskin tehä ihan erillinen postaus meinaan siin on paljon hyviä juttuja.

Täl hetkel mun rentoutumiseeni kuuluu yllättäen käsityöt ja samalla jonkun hömpän tuijottaminen telkusta. Nyt vaan lopetin Netflixin ja Viaplayn. Koitetaan tovi olla ilman mitään tollasia palveluja. Tubesta seuraan muutamia vloggaajia ja niitä usein kattelen samalla kun neulon tai virkkaan.

Tänään ajattelin rentoutua näiden parissa:

Hain uudet käsityölehdet siis. Yritän löytää inspistä alkaa tahkoamaan jouolulahjoja..

Meillä asuu muuten ihan kohta koulunsa aloittava <3 Käytiin hakemassa vähän tarvikkeita penaaliin ni saa pahinta jännitystäkin pois. Veikkaan kyl et äitiä jännittää enemmän kun lasta. Tuo takana oleva legoasia on herätyskello minkä käyttöä aletaan opetteleen että osaa koululainen herätä ajoissa.

 

Meil alko miehen kanssa säästökausi. Ei sellasta välitöntä pakkoa ole mutta koitetaan miten saatais käytettyy mahdollisimman vähän rahaa. Pyritään käymään vain kerran viikossa kaupassa ja ostetaan koko viikon tarpeet sitten kerralla. Eka viikko takana ja kohtuu hyvin on menny. Omasta mielestä on viel petrattavaa mutta aika hyvin silti ekaks viikoks. Pari kertaa on mun pitäny käydä kaupassa mutta tiiänpä nyt mitä on ennakoitava seuraavalle viikolle ettei niitäkään reissuja tartteis tehä. Kaikki käteinen mitä meille tulee niin menee tollaseen säästöpurkkiin ja sieltä sitte otetaan rahaa "ylimääräisiin" hankintoihin. Nuo lapsen koulutarvikkeet mm. maksoin sieltä.

Mites te muut koululaisten äidit, mitä mun kannattaa muistaa koulun alkua miettien? Oonko unohtanut jotain oleellista?

Entä miten muut rentoutuu?

Onko teillä mitään pomminvarmoja säästövinkkejä?

Sunnuntai.

Viikon takaisesta reissusta selvitty hengissä. Välillä vähän epäilin sitäkin mutta selvisin. Oltiin siis Bug In Finn tapahtumassa. Leirintäalue täys volkkareita ja niiden kanssa harrastelijoita. Meidän köörissä oli mun ja miehen lisäks kaveripariskunta ja kolmantena kaveri joka tuli paikalle meidän toisella autolla.
Kohtasin siellä ihan uusia haasteitakin. Nimittäin Concertan laskut. Koskaan aikasemmin en o niitä huomannu mutta nyt ne oli aika selkeet. Tai laskuiks mä niitä epäilen. Johtui varmaan siit ku ei oltu kotona ja ja siinä normaalissa arjessa et ne oli niin huomattavat. Perjantaina siis kun oltiin päästy perille (perjantai on mun 36mg annospäivä) ni siinä joskus kasin jälkeen alkoi ahistaa. Se jatkui koko illan ja oli vielä maustettuna ulkopuolisuus-fiiliksellä. Ensinnäkin oli TODELLA vaikea osallistua leirin kasaamiseen ja tehä sen suhteen yhtään mitään. Onneks mies vähän tajus sanoa mulle et tee toi ja tee tää. Sit ku leiri oli kasassa ni en osannu osallistuu oikeen mihinkään. Tuntui vaan niin ulkopuoliselta. Pakenin sitte omaa päätäni meidän mökkiin sisälle ja menin aika ajoissa nukkumaan. Ulkopuoliselle toi mun oloilu näytti silt et oon tosi flegmaattinen ja mua ei kiinnosta kun oikeasti se oli ihan muuta. Lauantaina sit kun osasin tuohon kaikkeen varautua ni ei ollu pään kannalta niin haastavaa olla siellä. Miehen kanssa kyllä todettiin et tollane leirielo ei oo meijän juttu ollenkaan. Onneks oltiin molemmat sitä mieltä eikä niin että vaan toinen :DD

Migreenit on taas nostaneet päätä. Kaks viikkoa on nyt menty melkeen päivittäin lääkittynä. Menkkoja epäilen syyks mut ei se yleensä mitää kahen viikon putkea ole tehny, viikon korkeintaan. Ärsyttää joka päivä lääkitä ...

Mulla on muuten todella näppärä mies! Se teki meille ruokapöydän ihan itte! Yhessä pähkäiltiin että millanen ja sitte ei ees kauaa mennyt ja meil on nyt uusi pöytä. NELIÖN mallinen vielä! Mitat on 150cm x 150cm eli kokoakin löytyy. Oon about aina halunnut neliön muotoista pöytää ja nyt mulla sellanen on. Ai vitsit että oon iloinen.
Puutavara tuohon oli ihan ilmaista kun A teki sellasen pienen löydön. Rahaa meni vaan tohon pinnan käsittelyyn oikeastaan. En ala selostaan et mitä ja mihin koska en muista. Oon noita tuolejakin saanut maalattua vaikka kuvassa näkyy vaan yksi maalattu. Turkoosi, violetti ja vihreä on nyt tehtynä. Keltainen purkki oottelee sutimista ja sit pitäs kehitellä jostain oikean sävyinen pinkki. Tuntuu olevan tosi vaikea sävy löytää. Otan jossain vaiheessa paremmat kuvat kun tuolitkin on maalissa :)

Olin viime viikon palkallisella lomalla. En muista koska mulla ois viimeks sellanen ees ollu. Tuntui aika kivalta olla vaan. Ei tehty ees mitään suuremmin. Jo loman alussa päätin etten vaivaa pientä päätäni millään työjutuilla (mulla on taipumusta sellaiseen siis) ja aika hyvin siinä onnistuinkin. Lomalta paluussa oli ainut miinus että en ollu sillä puolella töissä missä normaalisti. Mun normi paikka olla on vastaanotto ja siinä viihdyn niin hyvin. Nyt olin vilä iltavuorossakin ni tunti vielä haastavammalta. Toki noissa on se hyvä puoli sit et osaan arvostaa sitä puolta missä normisti oon :)

Mulla on edelleen joku tahma käsitöissä. Ei onneks ihan niin paha kun oli tossa hetki sitten mutta ei se nyt ihan normaali flow ole vieläkään. Tajusin tuossa et mun pitäs alkaa jtn joululahjojakin jo tekemään.... Etten TAAS olis vikana kuukautena tahkoamassa kaikkea samaan aikaan.

Lomalaisen jaarittelua

Mulla on loma! Ensimmäinen kokonaan palkallinen loma ikuisuuteen, siis oikeesti ikuisuuteen. En muista millon viimeks olis ollu loma mistä saa rahaa. Oikeasti mulla oli kertyny vain kaks palkallista mutta olin ahkera ja tein sisään loput kolme pvää. 22,5h piti ahkeroida ja helposti sain kerrytettyä. Tuntuu et oon niin kauan tehny dunissa vähintään 9h pvää että en se normaali 8h tuntuu hirveen lyhyelle päivälle.

Duunikaveri muistutti mua että oohan sitte lomalla etkä mieti työjuttuja. Oli ihan aiheellinen muistutus ja viikonlopun psyykkasin itteeni olemaan ajattelematta niitä. Hyvin oon näin tokaan päivään asti onnistunu. Ollaan tosiaan oltu jo viikonloppuna minilomalla, nähty kavereita, oon maalannu tuolin, siivoillu ja neulonu. Toki töitä oon miettiny mutta vain niin et onpa kiva olla lomalla. Tuntuu tosin että musta on tullu vanha kun lomallakin herään aikasin. Tänään nousin jo ennen kasia. On siinä hyväkin puolin et herää aikasin, päivä tuntuu pitkältä!

Oon ehkä täälläkin märissyt aiheesta neulemojo ja sen puute. Sophien kun sain valmiiksi ni tuntuin et MIKÄÄN ei kulje. Alotin töitä ja purin. Koitin tehä wip:ejä valmiiks mut silti tuntui et mikään ei kulje. Sunnuntaina selailin sitte ravelryn projektisivua ja kauhistelin kuinka paljon mulla onkaan kesken töitä. Sielt sitte innostuin kahesta työstä jotka olin kylläkin jo saanut valmiiksi mutta ne oli kivat neuloa. Pimpelliese ja 3 color cowl. Alotin uhkarohkeasti ne molemmta ja tuntuu et niiden kummankin tekeminen nyt kulkee aika hyvin..




Meille on kotiin eksynyt uusi huonekalu. Keinutuoli. Porukoilla oli tuollainen ylimääräisenä ja ne sitten toi sen meille. Pakko myöntää että olin ite alkuun vähän sitä vastaan. Nyt jälkikäteen en tajua että miksi. Tuo tuolihan on meille täydellinen! A vähän huolsi sitä ja rapsi pahimmat maalirämmäleet jotka repsotti niin pois. Tarkoitus oli että maalattais tuo mutta meistä se näyttää parhaalle tollasena kuluneena. Perheessä nyt sitte illan käninät saadaan siitä että kuka tuossa saa istua.
Allekirjoittanut on aika hyvin hanurinsa juurruttanut tuohon ja oon apupöydän(jakkaran) ottanu tuohon viereen että saa juttuja siihen :D
A:n kanssa haettiin jokunen vko sitten isoja lankkuja/pölkkyjä/mitälie ja aateltiin että tehdään niistä jotain. Saatiin täs nyt päätettyä että mitä ja millanen. Jätän kuitenkin salaisuudeksi toistaseks ja laittelen sitten kuvia kun on valmis. Mä oon vaihekuvia jo nähny ja voi jumalaare kun siitä on tulossa hieno. Yks sisustuksellinen haave on ehkä toteutumassa ;)



Ostin Suomalaisesta pari pokkariakin ja yritän TAAS lukea tollasia paperiversioita. Oon tykästynyt lukemiseen e-kirja muodossa ja noi paperiversiot tuntuu vaikealle jostain syystä. Olivat kuitenkin alennuksessa ni päätin koittaa.

Pimpelliese

Tuon huivin tekeminen on varsin kivaa. Jatkuvasti ajatus et jos viel yhen kolmion teen ja sit niit tulee vaan tehtyä. Näppärän kokoinen reissuneulekin. Josta päästään aasinhännällä aiheeseen reissu. Ollaan nyt v.loppuna lähdössä BIF:iin. Suomeksi Bug in Finn eli volkkaritapahtuma jossain missälie. Oon siit lähtien ku selvis että ollaan menossa ni ollu hieman asennevammainen eikä oo napannu ollenkaan. Nyt kuitenkin jostain on kuoriutunu sellane hyvä fiilis lähteä. Johtuu varmaa osittain siitäkin et sinne on lähössä kivoja tyyppejä mukaan. Parin päivän päästä pitäs pitää kaverin kanssa palaveri ja kauppareissu et mitä tarttee mukaan ja kenelt löytyy mitäkin tarvittavia juttuja. Ihan vähän innostuttaa jo :)

Tänään onkin tyhjä päivä. Kalenterillisesti siis. Ei o sovittuna mitään ja ei oo pakko tehä mitään. Mä oon aika hyvin oppinu nyt vaan nauttii näistä päivistä kun ei ole mitään :) Huomen mennää likkojen kanssa I:n kummitädille mihin tulee tän kummitädin äitikin ja pidetään käsityöpuuhasteluja. Koitan jeesiä vaikeissa jutuissa ja taidan opettaakin miten tehää sukka kärjestä aloittaen. Innostuttaa sekin kovasti. Pitää vaan muistaa pakata jo tänään mukaan tarvittavat jutut ja pari kirjaakin.

Extemporena F83:n kanssa.

Lähdettiin eilen extempore minireissulle niinkin lähelle kuin Helsinkiin. Varattiin huone superkivasta Scandic Paasi-hotellista. Oltiin perillä jo ennen kahta milloin saa chekata huoneeseen ni käytiin käppäilemässä Hakaniemen kauppahallissa. Ai että miten oli ihania ruokapaikkoja mist ois saanu vaikka ja mitä. Ei kuitenkaan ostettu mitään, kuolattiin vain. Torin kautta sitten takaisin hotellille mist sit päästiin huoneeseen.

Tovi siellä pähkäiltiin et mitäs sitten ja päädyttiin lähtemään alakerran Juttutupaan syömään ja sen jälkeen Lintsille kun siellä kerran oli ilmaisiakin laitteita missä likat saa käydä. Juttutuvan ruoka oli aivan överihyvää ja lapsetkin tykkäsivät. Me otettiin A:n kanssa sama hamppariannos ja sekin oli varsin toimiva.

Muonituksen jälkeen suuntima Lintsille. Väkeä oli ihan tarpeeksi. Ei kuitenkaan ihan tukossa onneks. N ja I kävi muutamassa laitteessa, N kävi yhdessä ihan yksin ja oli tosi innoissaan. Kierreltiin ja käveltiin siellä ja ihmelteltiin vekottimia.

Lintsiltä sitten takas hotellille mihin oltiin jo aikasemmin ostettu naposteltavaa jääkaappin ja syötiin sit iltapalaa ja kateltii hauskoja kotivideoita ilta.

Likat unelle ja aikuisille laatuaikaa kaksin. Eipä siinä kauheesti tullu muuta tehtyä kun kateltiin telkkaria ja lueskeltiin lehtiä. Oli kuitenkin hiljasta ja rauhallista olla vaan kaksin :) Tykättiin :)

Vaikuttiko ihan normaalilta? Ihan perus perheretki. Not.

Hakaniemen kauppahallissa ekoja raivareita kun ei halunnut odottaa muita. Hatut lenteli ja laps "meni kiinni".. Torille kun päästiin ni seuraavia raivareita koska ei halunnut pitää kädestä kiinni. Yhdet kaatumisetkin sen takia. Ja me ei oltu vielä edes hotelliin kirjauduttu...

Hotellihuoneessa olemiset meni hyvin kun tila oli rajattu ja ympärillä omia ihmisiä. Ravintolassa meni ihan suht hyvin. Mitä nyt se tarkkaavaisuus oli kaukana toivotusta ja syöminenkin sitä luokkaa.

Lintsillä sitten "riemu ratkesi".. Törmäilyautoissa I sai ahistuksen kun oli niin ennakoimatonta kaikki eikä osannut ottaa sitä tilannetta mitenkään haltuun. Meinasi kesken kaiken nousta autosta ja lähteä liikkuvien autojen keskelle juoksemaan. Onneks ei lähteny mutta itkuksi se meni :/
Mentiin seuraavaan laitteeseen johon mies meni I:n kanssa. No ei  sekään vahvasti mennyt ja laps tärisi pelosta vaikka oli iskän vieressä. Seuraavaan laitteeseen N menikin sitten yksin vaikka I ois halunnu mennä mutta tiedettiin jo tilanteen kulku eikä uskallettu enää siihen päästää.

Loppuajan I oli sylissä tai käveli käsikädessä mut selkeesti oli kuormittunut liikaa melusta ja ihmisistä ja kaikesta.

Itelle jäi reissusta harmistus että I:n kanssa tulee olemaan kaikki vastaavat paljon vaikeampia ja I:n on vaikeampi kokea iloa tollasilla reissuilla. Samalla kuitenkin oli hyvä olo että lapsella on kaksi vanhempaa jotka osaa lukea lastaan ja mennä tilanteen vaatimalla tavalla eivätkä hyssyttele ja höösää.

Mojo hukassa.

Sain Sophieni valmiiksi. Hurja juttu! 2kk siihen meni mikä on omasta mielestä aika vähän.. Suuri työ ja nyt se on ohi. Mun käsityömojössani on siis aukko.

Sellanen siitä nyt tuli. Mitannu en kuitenkaan ole mut seison tossa sohvalla ja levitän käsillä sitä ja silti se osuu vielä sohvaan. Veikkaisin et joku 160cm leveys ja pituus joku vajaa 2m ehkä. Lemppariviltti se kyllä on :)

Tää kyllä tapahtuu joka kerta kun saan työn valmiiksi. Mojo hukkuu ihan totaalisesti. Mulla on ihan todella paljon keskeneräisiä töitä että periaatteessa kyse ei ole sellasesta etteikö olis tekemistä. Mikään vaan ei kulje, niinku ollenkaan.

Alotin mä yhen uuden kyllä vaikkakaan sekään ei kulje silleen ku pitäs. Vuosirenkaat-maton. Virkkaan siis ihan perus ympyrän ja sitte jälkikäteen lisään noi värilliset renkaat. Tuleepahan mietittyä samalla sit omaa historiaakin ja käytyä niitä asioita läpi. Pelottaa se kohta kun niin moni ihminen kuoli että kuinka pitkä musta kohta siinä sitten on..

Kirpasee kyllä kattoa tota omaa projektilistaa Ravelrys ja huomata miten kauheesti mulla on kesken. Kaikki vielä todella kivoja juttuja mut ei vaan kulje mikään :/

**

Alotin muuten lääkityksen jonka pitäs auttaa tähän mun syömisjuttuuni. Lisäis ruokahalua jne. Toistaseks on omasta mielestä toiminu jotenkuten. Vähän vielä kaipaisin lisää porkua mutta lääkäri ohjeisti että tuota syödään nyt tuolla annoksella pari kk ja katotaan sitten uudestaan et pitääkö nostaa vielä. Painoa käski seurailemaan ja oon nyt vähän katellu mut ois kyl pitäny tarkistaa ENNEN kun aloin tota syömään. Et tietäs mistä ois lähteny liikkeelle.

Olipas nyt tällänen töksähtelevä kirjoitelma.. ei siis tääkään kulje.

Heippa!

Aloitanpa kertomalla et hitsi, mulla on asiat nyt aika hyvin.

Töissä on kivaa ja sunnuntaisin ei harmita että huomenna on maanantai. Työt luistaa kivasti ja tuntuu et pomotkin on huomannu että mulla ja työkaverilla on tosi hyvä flow siinä työn tekemisessä. Hommat kulkee siis hyvin.

Oon päässyt yli siitä aikaisemmassa postauksessa kertomastani erosta. Tai no yli ja yli, silleen et se ei enää vaivaa mua ja mulla on kevyempi olo sen asian suhteen. Luotan aikaan ja että jos on tarkoitus vielä että me ollaan tekemisissä niin sitten se kyllä menee niin. Oon löytäny pari meille uutta supertyyppiä. Sellaisia just mun ja A:n tyylistä. Tiiättekö sellane leffoissa tapahtuva pariskunnan pariskuntaystäväporukka. Että miehet juttelee omiaan ja naiset omiaan ja siinä silti ollaan kaikki yhes koos ja ihkudaa + lapset huomioidaan kaikkien osalta. Sellasia kavereita joita mä en o uskaltanu meille ees toivoa. Oon siis iloinen siitäkin ja osaan arvostaa sitä koska tiedän mitä on muutama vuosi sitten tilanne ollut.

Heinäkuussa olis tulossa melkein perinteeksi muodostunut tytöitten reissu jota ootan ihan kauhean kovasti. Parasta seuraa melkein 48h ajan :)

Käsityöt luistaa tosi hyvin. Alotin uuden viltin "taas" ja sen tekeminen kulkee tosi hyvin ja saan jämälankoja käytettyä siihen.

Oon tainnu viimein löytää meidän sisustukseen sellasen punaisen langan. Sellanen meidän oma juttu tänne joka on meidän tyyliä ja vois jatkua läpi koko talon. En tienny että mussa on tälläinenkin puoli siis, etsin KÄYTETTYÄ tavaraa :D Who knew ;)

Ihan kokonaisvaltaisesti mulla ja meillä menee hyvin.  

Kesäkö!?

Kevät tuo uusia tuulia ihan selkeesti. On kyllä ihan toinen asia sitten et minkälaisia tuulia ja kenelle..

Kirjoitin tästä syömisasiasta joku tovi sitten. Nyt sain sitten asiakseni hoitaa tuota asiaa. Edellisellä käynnil psykalla sanoin asiasta ja kerroin että oon ihan oikeasti taas huolissani tästä olosta ja tahon et sille tehtäis asap jotain eikä ooteta et oon todella laihassa kunnossa. Laiha mä nytkin oon mutta tiiän että tää voi mennä pahemmaksikin. Psyka otti onneksi mun huoleni ihan todesta ja otti asian hoitoonsa. Heti alkuun laittoi lähetteen melko laajoihin verikokeisiin+sydänfilmiin. Postissa tuli alta viikossa resepti lääkkeeseen jonka sivuvaikutuksena on ruokahalu -> painonnousu.Lääkkeet alotin pari pvää sitten ja nyt voi todeta että ihan pientä muutosta tilanteeseen oon huomaavinani. Syöminen tuntuu jotenkin kevyemmälle ja huomaan että syön melkolailla tiheään jotain. Määrät ei o mitään mallia hevonen tai muutenkaan tää ei ole mikään sellainen huomattava asia ulkopuoliselle mutta itelle on (mussuttaa valkosipulimajoneesileipää nytkin....). Todella toivon että josko vaikka viikossa parissa vois olla nykyiset vaatteet jo pieniä :D Niinjoo ja ne verikokeet, kyllä oli niin joo laajat.. 13 putkiloa verta se musta sitten vuodatti. Lääkäriaikakin on parin viikon päähän eli asiat on nyt rullaten eteenpäin :)

Kirjoitin myös tovi sitten kauan vaivanneesta asiasta ja sekin on nyt saatu johonkin tulokseen. Millään muotoa ei ollut helppoa tai tuntunut hyvälle. Mä erosin tärkeästä ihmisestä, ystävästä. Jotkut sanoo että eihän ystävästä voida erota tai jotenkin draamailen liikaa. En tiedä. Mä kuitenkin olen sellainen tälläisissä asioissa suoraviivainen(?).. sellainene että tahdon jonkun lopputuloksen. En osaa olla sellaisessa leijuvassa tilanteessa, "antaa asioiden mennä painollaan.." mun tarttee saada velloville asioille joku lopputulema. Nyt se sitten on tullut, ero. Ei me nyt lukkoon lyöty lopullisesti mitään mutta katotaan jos vielä sitten joskus tuntuu siltä niin saatetaan mahis antaa.. Aika näyttää. 

Itellä on tästä nyt sellainen huojentunut ja kevyempi olo. Kyllä mua silti huolestuttaa tää toinen osapuoli mutta sen kanssa on vaa elettävä ja toivon kyllä että kaikki järjestyis parhain päin.

Mä muuten luulen että tuo edellisen postauksen ketutus omasta itestä juonsi juurensa siihen ahistukseen miten mua vaivas tuo kaikki. Eikä sitä tiedostanu ennen kun se sitten loppu. Nyt on jo monen päivänä ollu sellanen hyvä olo itteni suhteen.

Tässä on nyt pari viikkoa ollu aikas haipakkaa kun on pitäny pk:n jutuissa juosta ja duunissa pitänyt kiirettä, niin ja psykallakin juostu. Tänään päätin että mä vain olen tän päivän kunhan duunista kotiudun. Aika hyvin se on pitänytkin. Greyn anatomiaa oon katellu ja virkkaillu, ihan parasta siis.
Äsken sain ihastella ultrakuvia monin kappalein. Jokusen sentin mittanen mönkijäinen siellä oli <3 Varmistan vielä että kyseessä ei ole meidän talouteen vaan ystävillä valmistuva paketti :) Aika kivaa ilostua toisten odotuksesta, jokunen tovi sitten se ois voinu tehä kipeetä kun oli pahin vauvakuume päällänsä mutta onneksi siitä on päästy jo yli.

Synnintunnustusko?

Monen mutkan kautta oon todennu erittäin toimivaks yhen asian: yritä oppia muiden virheistä tai hitto edes omistas. En tiedä onko kaikilla mutta mulla on omassa päässä lista minkälainen ihminen on hyvä ja minkälainen mä haluan olla. Ne ei ihan välttämättä ole täysin sama asia mutta melkolailla kuitenkin. Aina joskus, onneksi harvoin, tulee hetkiä että huomaan olevani sivuraiteilla siitä millainen haluan olla. Mun kohdalla se johtuu ulkoisista vaikutteista monesti. Välillä syypäänä on oman pään hajanaisuus tai yleisesti stressi ja migreenikin tekee sitä. Todella kauan olin hirmu tyytyväinen itteeni, henkisesti siis. Oli sellanen tasapaino pään sisällä oman itteni kanssa. Sellanen että pystyin 110% seisomaan kaiken takana mitä teen, sanon tai ajattelen.

Tänään ihan yllättäen hyvin pieni asia herätti mut ajatukseen: ei h*lvetti mä oon sivuraiteilla. Oon menossa sellaseen suuntaan että en halua sellanen olla. Sen tarkemmin selittelemättä kuitenkaan että mikä tuo juttu on.. Ääneen sanominen aiheuttais vaa vielä kökömmän olon.
Oon huomannu että paska fiilis ja syypäänä minä itte ei o kauheen kiva combo. Ei voi syyttää ulkopuolista vaan ihan pitää peiliin katsoa et älä perseile nainen. Voin kertoa kaikille että tää olo ei ole hyvä. Onneksi millekään tai kenellekään tai mulle ei ole käyny mitään vahinkoa. Oma omatunto on vaan mustelmilla.

Karsee olo kun hävettää ja nolostuttaa oma ittensä. Ei sellasta halua tuntea. Korostan vielä uudestaan että oikeasti tää asia on vissiin täysin mun oman pääni sisällä.. Johtuen kuitenkin mun taustoistani niin mä olen jotenkin äärimmäisen tarkka niistä kriteereistä mitä mä itelleni asetan kaikessa. Sitten ku tapahtuu ees kosketus siihen rimaan ni tulee paska olo.

Oisko nyt ruoskittu itteä tarpeeks..

Leuka kohti rintaa ja kohti uusia pettymyksiä. Lupaan itelleni että huomenna kun herään ni herään sellasena kun mä haluan olla. Sellasena kun mä mun pääni sisällä oon ne kriteerit asettanu. Tää on vaan rimaan kosketus ja mitään pahaa ei ole tapahtunut. Huominen on tässä kohtaa pelastus. Mulla on mahis muuttua ja vaikka yhessä yössä.

Joo. Noin mä teen.

Mistähän alottas..

Mä oon sellanen et ihmissuhteissa aistin fiiliksiä ja sellasia tosi herkästi (mistähän lie johtuu.....). Tästä on välillä haittaakin mutta koen tän kuitenkin hyväks jutuks.

Joskus oon saattanu mainita yhden ihmissuhteen joka on ollu pitkään vaiheessa ja nyt viime viikkoina on ollu olo että oon tavallaan kynnyksellä ja astumassa sen yli. Sellanen muutoksen tuulia fiilis.. Aikasemmin mua vaivas ja ahdisti tää tilanne enkä oikeen osannu tehä mitään. Se yleensä mun kohdalla kertoo että mua kiinnostaa ja se ihminen on mulle todella tärkeä. Mielestäni tein kaikkeni ja yritin ja ja ja.. en tajunnu sillon että eihän sitä ihimissuhdetta yksin pidetä kasassa. Ei vaikka taustalla olis mitä. Viime viikkoina oon tajunnu että mulla ei ole mitään ahistusta tai ees suurempaa mielenkiintoa. Mielessäni olin jo sillon tehny päätöksiä, kiitos ja ei enää.
Jotenkin tänään iski takaraivoon sellanen että olin naivisti kuvitellut että tää ihminen ois silti mulle lojaali. Mä siis arvostan lojaaliutta ja rehellisyyttä/suoruutta ihan tosi korkealle. Haluan että voin 100% luottaa että se ihminen on mua kohtaan lojaali ja luotan että tää ihminen kertoo mulle jos joku vaivaa tai jos mä oon jotain tehny/sanonu tyhmästi. En tajua mistä tämä selkeästi typerä ajatus oli mulle jäänyt että mua tää henkilö ois mua kohtaan lojaali.. Eihän se ole muillekaan niin miksi mulle.
Tässä tulee se kohta kun astutaan sen kynnyksen yli. Se olo on aika todella hyvä ja sellainen että miksi ihmeessä mä oon näinkin kauan jaksanu ootella..

Sitä en todellakaan väitä että olisin ihmissuhteissa täydellinen. En todellakaan. Omasta mielestä oon varsin haastava ihminen edes ymmärtää. Oon helposti väärin ymmärrettävä ja mun jutut otetaan usein väärin ja niin että kettuilisin vaikka sitä en tee. En osaa lukea rivien välistä enkä todellakaan puhua/keskustella niin. Olen ilmeisen töksäyttelevä vaikka se ei ole tarkoitukseni.
Oon kuitenkin ylpeä että oon lojaali. En puhu selän takana mulle tärkeistä ihmisistä pahaa. Mikäli joku mulle sellaista tekee niin viimeiseen asti puolustan. Kerron suoraan mikäli mua joku vaivaa ja oletan että mulle tehdään myös niin. Kun jonkun ihmisen päästän siihen oman kuplani sisäpuolelle niin se on jo todella suuri saavutus. Monelle oon sanonukin et puhun todella paljon  mutta en kerro kuitenkaan mitään. Siis ne mun omat ihmiseni vaan on niitä joille kerron niitä oikeasti tärkeitä ja vaikeitakin juttuja.
Toisaalta taas jos koen että mun luottamukseni petetään, koski se sitten mitä aluetta vaan niin sinne mun kuplani sisään on todella vaikea päästä takas. En muista oisko koskaan käynyt niin. Mun suhteet, ystävyys- ja parisuhde, perustuu hyvin pitkälle luottamukseen, kaikella tavalla.

Tässä nyt oon tajunnu jälleen aika selkeästikin sen että kun yksi ovi sulkeutuu niin uusi(a) avautuu. Tuntuu että liiankin hyvin pätee tähän. Oon duunissa löytäny muutamia tosi hyviä tyyppejä ja toisaalta on ilmaantunut uusia kivoja tyyppejä meijän eloon :) Eli siis päälimmäisenä ei ole se pettymys vaan hyvä fiilis :)

Lykkään tähän taas osuvia quoteja kun oma sanavarasto ei riitä..

Erilainen olo.

Tiiätteks kun joskus on tosi yksinäinen olo? Nyt en tarkoita siis sellasta että ei olis vaikka puolisoa/ystäviä yksinäisyyttä. Enempi sellaista oman pään sisäistä. En oikeen osaa tarkasti kuvailla tätä. Mun ei tee mieli nähä ketään mutta jos mua vaikka pyydetään kahville ni oon siellä sit taas tosi hyvällä mielellä. Kotonakin vaikka muu perhe on siel ni oon jotenkin yksinäinen. Voihan tää toki jotenkin olla liitoksissa tuohon aikasemmin kertomaani ruokajuttuunkin, ehkä. 

Tuntuu et oon linnoittautunut siihen yhteen sohvan nurkkaan, omalle paikalleni, ja virkkaan Sophieta. 

Miehen kanssa juttelin yks ilta et oln luovuttanut yhden asian suhteen. Sellaisen mulle tosi ison ja tärkeän. Mä oon siis ihmisenä sellanen et en kovinkaan helpolla luovuta jos asia on mulle tärkeä. Monien mielestä vähän jo oman päänikin kustannuksella saatan tehä juttuja vaikka oikeampaa ois luovuttaa. Mulla on nyt ihan oikeasti olo et mulla ei o mitään enää tehtävissä tän asian suhteen. Karusti todettuna se juna meni jo. Mä luulen et tuonkin tajuaminen saattais olla syy mun yksinäisyysoloihin. Et joku palanen tavallaan puuttuis. Tää ei tarkoita kuitenkaan etteikö mua kiinnostais ollenkaan. Enempi vaan et en jaksa nähä minkäänlaista vaivaa..

Oon nyt kuopuksen kanssa sairaalalla ja oottelen et vika tutkimuspäivä ois ohi. Tälläsinä hetkinä ehkä vähän tajuaa että mun eloni ei ole sitä helpointa mutta se ei tarkoita että vaihtaisin tätämihinkään. Samoin sitä tajuaa et ketkä on niitä jotka antaa mulle lisää jaksamista tähän arkeen ja ketkä ei. Tavaillaan osoittaa sen että kuka on sen mun aikani arvoinen. Sitä ei halua tälläsen perheen äitinä ainakaan kuormittaa itteään yhtää enempää ihmisillä jotka ei o kiinnostuneita. 

Jospa huominen psykareissu tois jtn järkeä tähänkin pään kaaokseen :) 

En o nyt kauheen varma tästä..

Tästä kertomisesta siis. Kaikillahan on joku juttu tai juttuja jotka on omia vaikeita juttuja. Mulla niitä on varmaan enemmän kun muille jakaa. Tästä yhdestä oon nyt tovin miettiny et pitäsköhän ihan kirjoittaa.

Mä oon ollu melkolailla koko ikäni jonkun mielestä laiha, anorektikko, luuranko, oksettavan näköinen kun on niin laiha, luukasa.... you name it. Kyllä, olen tosi laiha ollutkin aina mutta en todellakaan koska mä niin haluaisin. Mä oon nyt 31v ja edelleen laiha, alipainoinen. Tuossa jokunen aika sitten olin tän asian suhteen onnellisimmillani kun painoin vähän enemmän. Olin NORMAALIkokoinen! Se oli niin hienoa! Tällä hetkellähän en tiiä mitä painan koska meillä on vaaka rikki. Oon aina menny fiiliksen ja vaatekoon mukaan. Sillon kun oli hyvä vaihe ni mun vaatekokoni oli noin M/38. Se oli mulle tosi hyvä. Nyt oon "taantunut" ja vaatekoko on XS/34. En nauti. En ollenkaan. Suoraan sanottuna vituttaa ja ahistaa. Koen oman kroppani varsin ahdistavaksi.. Tätähän ei mitenkään helpota että ammattitaidoton psykologi diagnosoi mulle SYÖMISHÄIRIÖN kymmenen minuutin juttelun perusteella. Tähän kymmeneen minuuttiin sisältyi se että kerroin omaavani realistisen minäkuvan ja kuinka tiedän että olen laiha. Kerroin myös että en koe tarvetta vaa'an käytölle koska näenhän mä peilistä et oon todellakin liian laiha ja mun pitäis saada painoa lisää(tämä tulkittiin ilmeisesti niin että mua ahdistaa käydä vaa'alla). Oma psykakin ihmetteli tätä diagnoosia koska hänen ja munkin mielestä mun painoni ja kaikki tää on oire muusta eikä todellakaan itse ongelma.

Mä en tiiä kuinka syvälle haluan/uskallan/viitsin mennä tässä asiassa, kysyä saa jos kiinnostaa. 

Painohan on siis tietenkin verrannollinen siihen kuinka paljon syö. Mä en syö. Enkä tiedä miksi. Jos alan enemmän miettimään asiaa ni syöminen vähenee entisestään. Sillon aikoinaan mulle määrättiin yksi lääke jonka sivuvaikutuksina oli lisääntynyt ruokahalu. Se toimi tosi hyvin ja lihoin vuoden sisään 20kg. Mulle se ei tuntunu missään ja tällä tarkoitan että se ei näkynyt mussa mitenkään niin että olisin näyttänyt ylipainoiselle missään vaiheessa. Enkä mä kyllä sellasena itteäni edes kokenut. Koko ajan aattelin että tää on just hyvä.

Nyt jostain syystä ollaan kuitenkin taannuttu ja painan taas tosi vähän. En saa syötyä ja jos koitan pakottaa itteäni ni siitä ei tule yhtään mitään ja mua alkaa vaan oksettaa. Omasta (ja psykankin varmaan) mielestä tää on psyykkinen juttu. En oikeen kunnolla osaa sanoa kuitenkaan tarkemmin että mikä se juttu on. Toki mulla on AS-piirteitä jotka vaikeuttaa tätä kaikkea ja josta johtuu mun tietynlainen nirsouteni.

Ens viikolla mul on psyka ja nyt oon siin tilanteessa että en kestä itteeni tälläsenä. Kuvotan itteeni.. Vaatteet roikkuu ja ei istu niinku pitäs. Haluan et tälle ololle tulee loppu. Oon nyt tän päivän koittanu taas miettiä et mitähän sitä koittas saada syötyä ja mitä tekis mieli. Eilen tajusin joskus seiskan aikaan illalla et en ollu aamun pannukakun syömisen jälkeen syönyt MITÄÄN.

Ainiin. Tiedän että Concertalla voi olla sivarina ruokahalun väheneminen mutta tää on aika tuore juttu ja C:tä oon syöny jo kohta vuoden. En siis usko että se olis tähän syynä..

Lääkkeetön/lääkkeellä.

Ajattelin vähän valottaa tän ADDin maailmaa lääkittynä ja "luomuna". Monethan sanovat meitä "haastavia" huumeiden käyttäjiksi tuon pelottavan/kamalan Concertan vuoksi. Onhan se amfetamiinijohdannainen (joka muuten on sitten eri asia kun se amfetamiini). Kolmiolääke kyllä. Katukaupassakin kuulemma arvokas, mitä en tajua. Multa on koitettu tuota ostaakin ja syyksi selvisi että haluaa koittaa auttaako opiskelussa, tätäkään en ymmärrä.
Tuo lääke ei tee "terveelle ja normaalille" yhtään mitään. Tälläselle ADDille taas se on varsin suuri apu ihan normaalissa arjessa.

Eilen oli jotenkin käsinkosketeltavan selvää miten mun arkeni eroaa lääkittynä ja luomuna. Unohdin aamusta ottaa normin viikonloppuannokseni joka on 18mg. Arkena otan 36mg ja tää yhdistelmä toimii mulla tosi hyvin. Mikäli käy noin että unohdan ottaa niin en mä ala enää päivällä sitte ottamaan koska se sit vaikuttaa nukahtamiseen jne.

Jos mä en lääkitse niin en saa MITÄÄN aikaan. Oon megaväsynyt ja jotenkin hiljaisempi. Pään sisällä on sellane hullunmylly mistä en oikeastaan saa otetta mitenkään joka taas tekee sen että oon vaisumpi. Oon paljon väsyneempi ja voisin jo kahden aikaan mennä päiväunille. Eilen meninkin joskus ehkä neljän aikaan päikkäreille ja heräsin kuuden jälkeen. En saanut päivän aikana MITÄÄN tehtyä ja vaan olin. Toki sekin on välillä ihan ok mutta pidemmällä juoksulla se on vaa ahistavaa.

Tänään sitte otin aamusta ton 18mg ja huomasin pitkästä aikaa itekin eron. Saatiin porukoilta roudattua meille yks kaappi joka tulee yläeteiseen. N:n kanssa kävin kauppailemassa ja sain vähä omassa päässä hahmotettua lisää tota lasten huonettakin. Nyt aattelin hetken istuksia (ja bloggaillakin) ennen ku alan yläkerrassa rehaamaan ja teen kaapille tilan. Mun on jo jonkun aikaa tehny mieli organisoida yläkertaa muutenkin ni voisin koittaa jos saisin jtn aikaseksi, imuroidakin voisin.

Concerta on siis pelastanut mun arkeni. Pystyn toimimaan kotona loogisesti ja saan asioita aikaan. Töissä pystyn tekemään niinkuin työnantaja tahtoo ja samalla vähän extraakin. 

Mistä on lauantai tehty?

Tuntuu että ajatuksenvirta on hyvin vauhdikasta niin ajattelinpa kertoa teille tässä postauksessa mun lauantaistani. Se tulis sisältämään käsitöitä, HMV-pohdintaa ostoksia, mitä tartteis hankkia, kotihaasteita tavaramäärän ja sijoitelun suhteen.. viimeaikojen suosikkeja

Aamu alkoi hitaasti. Nukuin jopa pitkään, ajallisesti tää tarkoittaa jotain puoli12 aikaan nousin sängystä. Nyt kun oon takas työelämässä niin viikonloput on ihan parhautta. Aikaisemmin ne on olleet vaan päiviä muiden seassa. A oli hakemassa meille viidettä uutta autoa ja kun sieltä reissulta kotiutui niin lähettii porukoilta hakemaan meille kaappi yläeteiseen. Vahingossa mainitsin mutsille et broidilla on kiva kaappi telkkarinsa alla johon mutsi sanoi että niitä on vielä yksi ja me saatais se. Mehän sitten haettiin se sitten (just muistin että se kaappi on muuten vielä autossa) ja voisin ottaa siitä kuvaa tässä joku pvä. Tuohon sivupalkin instakohtaan se kuva jokatapauksessa ilmestyy aikasemmin kun ihan tänne tekstin kera ;)

Kaapinhakureissusta kun päästiin himaosoitteeseen ni lähin N:n kanssa kaupoille ja sielt tarttui mukaan vähän pientä kivaa. Alusvaatetta mulle Cubukselta(mä saan sieltä itelle edukkaasti liivejä!!), Emotionista hajuvesi josta oon intoillut jo kauan niin viimeinkin sen sain itelleni, Isadoran kaksi kynsilakkaa, Maybellinen Babylips Electro sarjan huulirasvoja, Tigerista mandala-värityskija ja tussit, Clasulta N:lle kirjoituspöydän laatikkoon kaks koria mihin saa kynät siististi..

Siin ois jonkunlaista kuvaakin noista.

Sophie-vilttiäkin oon saanu aika hyvin edistymään. Se on kyllä NIIN kiva virkattava vaikka on se työläskin. Kävin paikallisesta lankakaupastakin hamsteroimassa lisää lankaa tohon. Siitä kiva virkattava muuten et aika huoletta sekottelen todella erilaisia puuvillalankoja. Koitan vaan kattoa et gramma/metrimäärät täsmäis keskenään ettei tulis liian isoja heittoja lankan paksuudessa. Tällä hetkellä menossa jo part 9 ja huomenna taidetaan julkaista ohjeesta part 17 eli onhan tässä viel paljon tekemistäkin.

Kuvasta muuten löytyy mun uus lempparini, Flapjack. Ihan jäätävän hyvää! Punnitse&Säästä myy noita ja hintakin on vaan 1,10€. Tänään viimeks kävin hamsteroimassa noita mulle ja miehelle :D

Tässä vähän suuntaa antava kuva että minkä kokoinen ois. Kuva on otettu part 7 valmistumisen jälkeen.

Oon koittanu tänää vähä siivoilla kun huomenna tulee rakas R tänne ja aateltii lähteä vähän kupla-ajelulle :P Niin ja toki mennää syömäänkin. Eihän me voida nähdä jos ei syödä. Nii ja siis siivota piti ihan että on sitte ees joku paikka missä istua. Täs siivoilun lomassa oon taas vetäny kierroksia tän ryönän määrän kanssa. Meillä on aivan liikaa tavaraa ja aivan liian vähän tilaa. Mun tekis mieleni vaan hankkia joku roskalava mihin roudais sitte about 20% kaikesta mitä täällä on. Haluaisin noi molemmat alkovit tyhjäks mitkä on tällä hetkellä "varastona".. Toki mä tahtoisin myös kaataa vähä seinää ja rappujakin uusia mutta se ois ehkä liioittelua :D Oon koittanu toria selailla josko siellä ois jotain hienoja vanhoja huonekaluja mihin purkais tätä tekemisen intoa. Niinkun vaikka jotain vanhoja tuoleja mitä vois hioo ja maalata.. Vinkkejä otetaan vastaan mikäli löytyy joltain ylimääräisenä sellaisia tuoleja mitä voisin kunnostaa ;) Muitakin vanhoja huonekaluja saa vinkkailla.

Nyt voisin jatkaa Sophien tekemistä ja kattois hömppää vaikka areenasta tai tubesta :)

Vähän itsetuntojuttuja..

Tässä taannoin tuli juteltua aiheesta itsetunto ja aloin miettimään että millainen se mulla on. Oon joskus kauan sitten ollut varustettuna todella huonolla itsetunnolla. Olin mielestäni ruma ja tyhmä ja en kelvannut mihinkään tai kenellekään. Sitten tapahtui jotain mitä en osaa oikein sanoa että mikä se oli ja milloin se tapahtui. Itse veikkaan sellaista henkistä kasvua, lasten tuloa ja oman piirini muutosta. Omalla piirillä tarkoitan että ihmisiä poistui siitä ja tilalle tuli uusia. Kaikki tämä kolme yhdessä varmaankin oli yhdessä se juttu mitä mulle tapahtui.

Mun mielestä itsetunto ei ole verrannollinen siihen miltä näyttää. Se että sulla olis täydellinen kroppa ja hienoimmat vaatteet voi tarkoittaa sitä että et omista minkäänlaista itsetuntoa.. Mun mielestä ainakin mun itsetuntoni on parantunut omien ihmisteni luomalla tunteella että kelpaan just tälläisenä. Voin myös luottaa siihen että ne omat tyypit sanoo mulle sillon suoraan niitä vaikeitakin asioita vaikka ne tietäis että sitä en HALUA kuulla vaan mun tarvitsee ne kuulla. Mulla on myös iän myötä vähentynyt kiinnostus siihen mitä muut musta ajattelee. Muilla tarkoitan oikeastaan kaikkia muita paitsi omia ihmisiäni. Tästä taas varmasti sitten tulee se mun möläyttelynikin. Monesti se menee niin että sanon ja sitten ajatteelen. Ei aina se paras asia tehä mutta kyllä mä anteeksikin pyydän jos on käynyt niin että joku loukkaantuu. Tarkoituksella en kuitenkaan tahdo loukata.
En myöskään oleta että ihmiset osais lukea mun ajatuksia tai ymmärtäis mitä tarkoitan rivin välistä jonka takia mä haluan pyrkiä sanomaan asiat suoraan ja oletan että mua ei ymmärretä ellen mä sano mitä tarkoitan. Tästä oon kyllä saanut kiitostakin kun mun kohdalla ei joudu arpomaan että tarkoittikohan tuo sen näin vai noin vai olikohan sittenkin näin..

Työelämässä koen että tuo suorapuheisuus on etu koska mä kysyn ja selvitän asioita niin kauan että mä sen tajuan ja sitten KUN mä sen oikeasti ymmärrän niin osaan aika hyvin jo soveltaa sitä tietoa/taitoa.

Toisaalta sitten taas kun mun mielestä iso osa ympäröivästä maailmasta toimii niin että pitäis osata lukea rivien välistä niin mä silti sitkeästi koitan sitä tehä ja se ei yleensä pääty hyvin. Koita ihan liikaa tulkita mitä ihmiset vois tarkottaa sillä mitä tekevät tai eivät tee josta taas sitten seuraa väärinkäsityksiä. En mä useinkaan tuo noita ajatuksia julki mutta käyn niitä aivan liikaa pääni sisällä läpi..

Spessuilua.

Niin. Jospa vaihteeksi vaikka kirjottais ihan blogin nimen mukaisestikin.. Olin tässä erityiseni kanssa eräässä pikaruokaravintolassa ja seurueessa oli kaksi muutakin. Nämä kaksi kuuluvat siihen "kastiin" että eivät ymmärrä. Heidän ajatusmaailma on jotenkin että me halutaan leimata meidän lapsi loppuiäksi erilaiseksi ja että kuopuksen kasvatuksessa on mennyt joku pieleen ja kun me kohdellaan meidän lapsia niin erilailla ja sallitaan toiselle jotain mitä kielletään toiselta. Jotenkin siellä vaan niin hyvin kävi ilmi (ainakin mulle jälleen kerran) että miten tuo rakas kuopukseni onkaan erilainen kun muut. Oikeastaan jo alkumatkasta tuli olo että lapsi syliin ja kävellään kotiin. Huomasin miten mun vauvani oli ahdistunut. Teki pahaa.

Mitä siis tapahtui..

Alkureissusta nämä kaksi muuta sanailivat keskenään vähän kovempaan ääneen ja känisivät keskenään, oltiin siis autossa, minä ja kuopus takapenkillä. Mulle tämä on tuttua ja normaalia. Lapselle ei. Lapsi painoi kädet silmille ja alkoi hengittää erilailla. Kurkki välillä sormien läpi ja taas meni takaisin siihen omaan tilaansa. Laitoin käden siihen eteen niinkun suojaksi ja pidin toisesta jalasta kiinni ja vähän silittelin. Lapsi otti kiinni kädestä halausotteella ja puristi. Kurkki käden takaa välillä ja meni takaisin "piiloon".
Tässä vaiheessa tarkennan että kyseessä ei ollut riitelyä vaan sellaista vähän kovaäänisempää väittelyä. Sitten kun toisella on vähän huonompi kuulo niin volyymitkin nousee..
Jossain vaiheessa matkaa lapsi alkoi rauhottua. Juttelin karkkiaskeista ja autoista sille. Pikkuhiljaa alkoi rentoutumaan mutta ei edelleenkään oikeastaan vastannut mulle mitään. Loppumatka menikin autossa ihan hyvin. Onneksi.

Päästiin sitten tähän pikaruokapaikka-tilanteeseen. Paikka oli melkein täynnä muita ruokailijoita. Oli aika paljon lapsiakin. Ei ollut mikään suuri ravintola joten mun mielestä melukin jotenkin oli isompi. Laps sai ruuan mutta ei syönyt juurikaan. Olin tilannut sitä normaalia mitä muutenkin syö mutta ei maistunut. Ei ollut kasvot pöytään päin vaan katseli muualle ja oli silleen kylki ruokapöytään päin. Kehoitin useasti että katsois meihin ja vähän vaikka söis mutta ei. Hitaasti söi ranskalaisia..
Huomasin että melu ahdistaa ja ihmispaljous ahdistaa. Annoin sitten jatkaa sitä "epäsyömistä" ja kun muut oli syöneet niin otin kuopuksen ruuat mukaan ja sanoin että syö sitten autossa ja siellä sitten söikin.

Tilanteeseen jotenkin kiteytyi niin hyvin se että ulkopuolinen(myös nämä seuralaiset) näkevät että lapsi ei käyttäydy ja on epäkohtelias. Koittavat tuloksetta saada kontaktia ja ihmettelevät jatkuvasti miksi "kissa vei kielen".. Tässä kohtaa sitten aloin ties kuinka monetta kertaa kertomaan että miksi näin, erona oli se että nyt nekin näki että mitä se ympäristö voikaan tehdä aiistiyliherkälle lapselle. Edelleenkin mulla kuitenkin jäi olo että mä olen jotenkin nipottava/liian salliva/leimaava/hysteerinen äiti joka ylitulkitsee.
Samaan aikaan kuitenkin mulle tuli taas entistä selkeämmäksi että miten tärkeetä juuri tuollaisissa tilanteissa sille erityiselle lapselle onkaan että joku (onneksi vanhempi) ymmärtää tilanteen ja koittaa tilanteen vaatiessa tulkita sitä muille ja helpottaa kykynsä ja tilanteen mukaan sitä lapsen oloa.

Nuo hetket on niitä kun tahtois rakentaa kaiken kestävän kuplan lapsen ympärille ja suojella kaikelta väärältä mitä ulkopuolella on :/

Heimoi!

Pitkästä aikaa..taas. Työt vaan imee sillee hyvällä tavalla kaikki mehut ja tuntuu että jaarittelen vaan sitä samaa sitten kun olis asiaa. Niin ja sitten kun on aikaa ni tuntuu että on niin paljon asiaa että se teksti alkaa vaikuttaa kasalta samaoksennusta ja sekään ei olis toivottavaa.

Mä oon sellanen et keväällä jotenkin herään henkiin. Siis et musta oikeen tuntuu että pursuan energiaa ja en oikeen osaa sitte suunnata sitä oikein. Tai sitten osaan. En tiedä. Joka tapauksessa kevät on <3 Ilma on sellanen ettei tartte pakata päälle montaa kerrosta vaatetta ja valokin lisääntyy joka ainakin mulla tuntuu lisäävän sitä omaa jaksamista.
Oon huomannu että keväällä ja syksyllä mussa puhkeaa sellane sisustuskukkanen (oon myös ehkä mahdollisesti huomannu orastavaa puutarhailukukkastakin mutta koitan ignoroida sen). Mua on viimeiset kauan vähän aikaa rassannu yläkerta ja sen nykytila. Parannusta toki on tullu jo likkojen uusien sänkyjen myötä ja sit mun vaatekaappinkin kautta. Silti kuitenkin matot puuttuu, VERHOT puuttuu, yläeteinen on tilana täl hetkellä turha koska se on vaan läpikulkuun vaikka potentiaalia ois muuhunkin, likkojen huoneessa ei ole kauheesti logiikkaa..... noin niinkun muutaman epäkohdan mainitakseni. Tänään kävin kuopuksen ja mutsin kanssa ikeassa ja mukaan tarttui muutamia juttuja jotka helpottaa noita yllämainittuja asioita.

Ikeasta siis löytyi mutsin sponssaamana esikoiselle koulupöytä+tuoli. Oon tota tiettyä tuolia halunnu jo aika kauan mutta en o löytäny sille paikkaa/tarkoitusta. Nyt se toimii tuossa varsin hyvin. Tyynyt löyty myös sieltä ja on i h a n a t !!! Mulla on selkeesti keltainen kausi :D
Ikean jälkeen lähin vielä kuopuksen kanssa Anttilaan mattoja kattelemaan ja halusin likkojen huoneeseen neutraalin mutta kuitenkin sitä jotain. Anno sarjasta sitte bongasin ton salmiakkikuosin eikä ollut edes kallis. Ainoastaan nyt vielä koko jäi mietityttään että onko liian pieni mutta ehkä se on ihan hyvä. Yläeteiseenkin löysin räsymaton joka juttelee ihanasti mun rakkaushuonekalun kanssa. Rakkaushuonekalu on siis perintösenkki joka on mun äidin-äidin-äiti ostanut aikoinaan. Pahoittelen että siitä ei ole kuvaa mutta mä en tahdo kuvata asioita jotka ei o valmiita silleen kokonaisuudessaan. Tän takia ei ole siis makkareista kunnon kuvia koskaan ollutkaan missään.

Tästä päästään aiheeseen meidän tyyli. Pitäiskö sanoa mun tyyli? En tiiä.. mies kuitenkin on ollu varsin monesta sisustuksellisesta asiasta mun kanssa samaa mieltä ja on saanu tuoda omaakin tyylliä tänne. Joskus aikoinaan ajattelin että meidän tyyli on sellaista selkeää ja seesteistä ja ja ja.. jotenkin vaan alkoi tuntumaan että ei se kyllä olekaan. Tietyt jutut on joo sellasia edelleenkin mutta oon huomannut että eniten olen rakastunut sellaisiin vanhoihin ja kuluneen oloisiin/näköisiin huonekaluihin. Haluan toimivuutta mutta samalla sitä jotain. Joku fiksumpi vois kertoa että mikähän se on sitten tyylisuuntana :D Mulla on ystävä joka rakensi tässä perheelleen ihan vasta kodin ja tää ystävä on mun idoli tässä sisustusjutussa. Se koti on IHANA ja kaunis ja kaikkea. Kuulemma monen mielestä se ei vissiin sitä ole mutta mun silmiin se on just sitä mitä mä haluisin saada meidän kotiinkin. Enkä nyt tarkoita kopioimista huonekaluilla ja väreillä vaan sillä fiiliksellä ja ideoinnilla. Voin joskus kysellä lupaa saisinko tänne laitella pari fiiliskuvaa sieltä ni voisin paremmin tuoda julki mitä tarkoitan.. Sitten on eräs toinen kaveri jonka kanssa nään että meillä on tavallaan yhteneväinen tyyli. En osaa eritellä mutta meillä on ollut samoja huonekaluja tosi paljon ja tekstiilien väreistä lähtien samanlaisia ja ihan vahingossa. Nyt tää hlö on tehnyt blogin remppailusta ja kyllä, huokailen paljon niille kuville. Vaikka valmista ei todellakaan vielä ole mutta silti ne mitä on valmiina on todella ihania :)
Tavallaan mä siis RAKASTAN sisustuksessa selkeitä pintoja/värejä, harmaan sävyjä ja valkosta. Sen nyt näkee meidän keittiöstäkin. Tuo kuva on VANHA ja siitä puuttuu verhot (jotka on valkoiset) ja meillä ei ole enää syöttötuolia ja tuolit on vaihtuneet punaisiin pinnatuoleihin, pöytäkin on eripäin... Muuten on aikalailla tuon näköinen kuitenkin.

Mä en ole ollu oikeastaan koskaan sellainen uusiokäyttäjä vaan enemmänkin kaikki uutena ostettu ja vanhat yritetty saada delegoitua johonkin eteenpäin. Nyt oon tässä asiassa jotenkin uusioherännäinen. Mä saan ihan mielettömän hyvän mielen jos löydän jonkun täydellisen huonekalun käytettynä :D Kirppareille mua tuskin vieläkään saa mutta se on työn alla. Tuossa olkkarin kuvassa pointti on seinässä ja se on sitä tyyliä myös minkä koen omakseni. Nuo tuolit taitaa muuten olla meidän alkuaikojen ekoja huonekaluja. Anoppi ne on meille ostanut ja ne on ihan parhaat istua! Tuossa ne tosin eivät ole enää vaan toisella puolella olkkaria ja tuossa paikalla on sohva. Mies on tämän taulun halunnut seinälle ja musta se on äärimmäisen hieno :)
Tosiaan tällä hetkellä on projektina yläeteinen ja meidän makkarit. Mutsi lupas että saisin yhen vanhan kaapin sieltä hakea ja se sopis täydellisesti yläeteiseen telkkarin alle pöydäksi. Vielä pitäs keksiä joku istumaratkaisu. Haluisin jokun meidän tyylisesti söpön istuma-asian mutta koko on rajoittava tekijä. Sit pitäs kehitellä likoille vaatekaappisysteemi koska tahdon Ikean Malm-lipastosta eroon. Se on meillä jo niiiiiiin nähty ja en vaan tykkää enää. Ikean Stuvaa oon miettiny mutta tarttee vielä jatkaa sen marinointia.

Sitten, käsitöistä. Omaan tuttuun tapaanihan mä en ole mitään saanut valmiiks mutta aloittanut olen toki :D Rikken alotin tossa sellaseks pikaprojektiks mutta eihän sekäääään ole valmis. Sitte aloitin elämäni ekan CAL:n (Crochet ALong) jossa koko ohjetta ei julkaista kerralla vaan se tulee osissa. Tällä hetkellä on 14 osaa julkaistu ja ite menen osassa 4 että on tässä hieman kuromista. Sanoittakoon että aloitin kyllä tuon vasta ihan viikko sitten ja eka osa on taidettu julkaista helmikuussa ;)

Tässä kohtaa mennään nyt. Ihan äärimmäisen "koukuttava" ohje ja todella selkeästi kirjoitettu ja kuvattukin vielä jokainen kerros ja miten erikoiset silmukat tehdään. Parasta vielä että ohje on ilmainen! Sain jo yhden ystävänkin innostumaan tuosta ja innolla ootan miten edistyy ja ootan aina tilanneraporttikuviakin :D

Duunissakin on menny varsin hyvin. Tuntuu että hanskaan jo tosi hyvin työni ja osaan aika hyvin ongelmanratkaisuakin joka on mun mielestä merkki siitä että osaa jo tehdä työtä. Oon löytäny pari "omaa" työkaveriakin joiden kanssa se työnteko tuntuu tosi helpolta ja se työ kulkee silleen sujuvasti, eikä siis tartte jokaista asiaa sanoa erikseen. Yhden kanssa on jopa keskustelun taso mennyt niin matalalle että muut on kyselleet meiltä että onkohan kaikki ihan ok :D Eikös se ole ihan hyvän merkki sillon :D Vähän ehkä jo ootan että pääsisin opettelee tönärillä ajamista ku se on aikasemmassa paikassa ainakin ollu varsin kivaa puuhaa..

Mun piti tähän vielä ettiä jotain sellasia mun tyylisiä sisustuskuvia mutta enpä mä niitä just sillon löydä kun sitte tartteisin. Eli jospa nyt sitten koitetaan selvitä tällä mun epäselvällä selostuksella mistä ei varmaan saa edes selkoa :D Alan vaikka ompelemaan likkojen huoneeseen niitä verhoja ;)

Ystävyys.

Eilen kun ajelin kotiin Vantaalta jossa näin omaa ihmistä ja käytiin syömässä niin tuli mieleen että pitäiskös tästä aiheesta tehdä oma postaus (taas?).. tuntuu että oon tästä kyllä kirjoittanu mutta en tiiä oonko ihan tällä tavalla.

Oon jutellu tässä taannoin siellä ja täällä aiheesta ystävyys ja miten niitä löytää ja siitä että mitä se vaatii. Mut on kasvatettu siihen että koskaan ei voi luottaa muuhun kun omaan perheeseen. Tuosta mallista ulos pääseminen on ollu todella vaikeaa. Monta vuotta olin siinä ajatuksessa että loppupeleissä muut ihmiset ajattelee ihan kaikessa vain omaa etuaan ja tahtoo lytätä muut (eli tässä tapauksessa mut). Kärvistelin tilanteessa että mulla ei ollut juurikaan kavereita/ystäviä. En vaan osannut enkä koskaan oikeastaan antanut itestäni yhtään mitään. Kuuluin siis sarjaa puhuu todella paljon mutta ei kerro mitään. Oon kyllä vieläkin tollanen mutta olen oppinut valitsemaan ne omat tyypit joille kerron paljonkin.

Jotenkin tää kaikki konkretisoitui silloin kun mun yksi elämäni isoimmista ja tärkeimmistä ihmisistä kuoli. Tästä on nyt aikaa reilu viis vuotta. Mä olin todella yksin. Pidin ihan kaiken sisälläni. IHAN kaiken. Piti olla vahva ja reipas ja kasassa. Enhän mä mitään kenellekään voi kertoa koska ihan varmasti ne kääntää sen mua vastaan. Olin ihan todella rikki sisältä mutta ulospäin reipas ja sosiaalinen. Enhän mä osannut edes omalle miehelle näistä puhua vaikka se ihan varmasti näki että kaikki ei ole hyvin.

Kului aikaa ja sitten se ulkokuori alkoi murenemaan. En vaan jaksanut enää.. Tapahtui muutama käänteen tekevä juttu ja ensin purkauduin miehelle. Kerroin ihan kaiken. Tuntui et oisin oksentanut monen vuoden kamaluudet pihalle yhdellä kertaa. Sitten päätin että mun on pakko opetella puhumaan, silleen ihan oikeasti puhumaan oikeista asioista enkä pidä kaikkea itelläni. Hitaasti alkoi valikoitumaan ihmisiä joita nykyään sanon omiksi ihmisiksi. Yksi näistä on kuopuksen kummitäti. En usko että tää ihminen tietääkään miten ison asian se on mulle tehnyt. Niinkin erikoisen asian kun luottamuksen siihen että on olemassa oikeasti kilttejä ihmisiä sellaisia jotka haluaa sulle oikeasti hyvää ja tahtoo puolustaa ja suojella. Nää on niitä juttuja jotka tajuaa vasta näin myöhemmin. Oli oikea ihminen ja oikea paikka. Sitten on mun "tupperi-löytöni". Ihminen jonka kanssa palikat täydellisesti loksahti paikalleen ja tuntui että se juttu mikä sillon alkoi on jatkunu tähän päivään asti. Ollaan oltu erimieltä jutuista mutta ne ei silti muuta mitään. Oon ollu ihan rikki ja sanonu että en jaksa, auta. Näiden kanssa mulla on olo että olisin kotona. Mun ei tartte selitellä mun erikoisia sanoja mitä muut ei ymmärrä mutta heidän kanssa siitä ei saada edes keskustelua (paitsi et olipas nokkelaa)..

Mulle on ihan äärimmäisen tärkeitä mun perheeni, mies ja lapset. Ystävät kyllä lukeutuu siihen, ne on mulle siskoja joita autetaan ja tuetaan aina. Sellaisia joiden kanssa voi sitten seniori-iässä mennä rollaattorilla kisaa kuka suututtaa eniten teinejä tai kaivella ryppyjen välistä tatuointeja ja nauraa kummalla on rumemmat :D

Eilen näin siis ystävää ja mulla oli mukana synttärilahja jota en vaan malttanu säilöä synttäreihin asti vaan annoin sen tällee melkeen pari kk etuajassa. Mulle oli myös tuliaisia jotka KAIKKI aiheutti huokailuja ja ihasteluja. Pointtina ei ole nyt materia vaan se miten paljon mä sain iloa siitä että sain hankkia erikoisia juttuja jollenkin ja miten hyvän mielen siitä sain ja kun mä(ja mun lapset) sai tuliaisia niin kaikki oli ihanaa ja täydellistä :D Kaksi ihmistä huokailemassa autossa asioille mitä antoi ja sai ja kuinka osuvat ne oli :D

Oon myös huomannut että jos jonkun ihmisen kanssa homma toimii niin silloin on yleensä myös idioottilinkkikin. Sellainen selittämätön asia mikä tulee ilmi varsin erikoisesti. Esimerkkinä yläfemma pähkinöille tai samanaikainen whatsappi tai hämmennys treffipäivissä vaikka kumpikin on samassa päivässä.

Suosittelen siis kaikille. Koittakaa löytää oma tyyppi tai vaikka muutama sellainen. Elämä on paljon helpompaa :)