ADHD

Kuten jo kerroin niin oon psykalla käynyt jo jokusen aikaa, kolme vuotta.

Keväällä alettiin psykan kanssa puhumaan adhd-testeistä ja sellaisista. Sillä kuitenkin oli ajan kuluessa aika hyvä käsitys tullut musta ja muusta. Kesällä sitten testattiin ja elokuussa tuli diagnoosi. ADHD. Tarkemmin oikeastaan ADD koska hyperaktiivisuutta mulla ei ole.

Lääkityksenä mulla alkuun koitettiin Stratteraa joka ei toiminu ollenkaan. Sitten vuoroon tuli Concerta. Alkuun 18mg annoksella joka nostettiin tän hetkiseen 36mg annokseen. Se on mulle hyvä ja tosi toimiva.

Miten sitten lääkitys tekee eroa arkeen ennen lääkettä. Mä pystyn siivoomaan. Ennen lääkettä mun siivoaminen oli sitä että siivosin kaikkia huoneita yhtaikaa ja loppupeleissä en saanut mitään aikaiseks. Hima oli täys kaaos ja aina sai ahistua sekasotkusta. Nyt mä kykenen siivoomaan huoneen kerrallaan ja ylläpitämään sen siisteyttä. Haluan imuroida ja pestä lattiat.
Mä pystyn myös tekemään käsitöitä tehokkaammin. En poukkoile työstä toiseen. Teen max. kahta työtä samaan aikaan. Vaikka siis aikaisempi postaus keskeneräisistä töistä näyttikin muulta niin mä teen noista max kahta samaan aikaan. Teen myös keskeneräisiä valmiiksi. Voin neuloa juttuja jotka on enemmän pakollisia kuin se mitä oikeasti tahtoisin tehä.

Musta tuntuu että oon toimivampi ja kivampi ihminen lääkittynä. Oon loogisempi enkä jatkuvasti sinkoile joka suuntaan. Pidän välillä lääkkeen kanssa taukopäiviä niin kuin on suositeltukin ja sen kyllä huomaa. En saa niinä päivinä MITÄÄN aikaan. Ihan pikkasen ärsyttävää siis. Mutta mikäli on tulossa sellasia ettei o tarvekaan tehä mitään niin ne on hyviä tilanteita olla sitten lääkitsemätön.

Mielelläni kerron lisää täst aiheesta jos jotakuta se kiinnostaa. Se tuntuu musta ainakin olevan vaikea kertoa vain jotain koska mulle se on arkea ja arjesta on sinänsä vaikea vain kertoa. En kuitenkaa tiiä mitä on oll "normaali" vailla lääkkeitä :D

Hyvän mielen lauantai. (Vähän omia ajatuksia työkokeilusta jne)

Eilen olikin kiireinen ja kiva päivä. Nukuin taas pommiin (niinkuin oon tehnyt melkeen joka päivä parin viikon ajan) ja töihin menin vasta kymppiin. Onneks on liukuva työaika ja onneks on tehty tunteja sisäänki. Varsin kiireinen päivä kuitenkin ja huomaan et mä pystyn paremmin koko ajan toimimaan asiakkaiden kanssa kun tuotetuntemus paranee, jei! Tehtiin pomon kanssa uus sopparikin kun nykyinen loppuu parin vkon päästä. 5kk tuun siis olemaan tuolla ellen muuta työtä löydä.

Mähän olen siis työharjoittelussa. Tuosta on monet montaa mieltä ja yleensä vielä täysin vastaan aihetta. Itsekin olen ollut. Nyt kuitenkin mulla olis vaihtoehtona "olla vaan" kotona ja odottaa että löydän työtä tai sitten olla lähestulkoon omalla alallani tuolla paikassa työharjoittelussa. Taustaa sen verran että keväällä olin pajatoiminnassa joka on lähes vastaavanlaista mutta vähemmän työmäistä. Neuloin/virkkasin siellä tuotteita myyntiin omaan tahtiini ja aika paljon sain tehdä sitä mitä halusin. Tuonne pyysin itse omatoimisesti päästä kun meinas pää hajota himassa siihen "vain olemiseen". Tuolla sitten sain kuulla että on tämä nykyinen duunipaikkani mihin ottavat porukkaa työharjoitteluun. Itse pyysin sinne päästä ja pääsinkin. Edelleenkin monet on tuosta montaa mieltä ja tavallaan ymmärrän kyllä ne vastapuolenkin kannat.

Oma asenne tuohon työkokeiluun/harjoitteluun on että todellakin olen mieluummin siellä "ilmaisena työvoimana" kun vain olisin kotona. Joka ikinen päivä kun olen tuolla ollut (kolme viikkoa tähän mennessä) niin olen tykännyt siellä olla. Duuniporukka on varsin kiva, eräs duunikavereista on kotoisin lontoonkielisestä maasta joten saan kielitaitoani harjoitettua joka päivä, käsiteltävät tuotteet ovat varsin miellyttäviä joka myös hieman näkyy lompakonkin painossa :D Tiedostan että en ole tuolla lopunelämääni mutta teen duunin niin hyvin kun voin ja toivon saavani hyvän työtodistuksen ja hyvän suosittelijan myöhemmissä työnhauissa.

Kyllähän se vähän korpeaa että ei saa palkkaa työstä mutta paempi tääkin kun ei-mikään kotona.

Noniin, takaisin ruotuun ja alkuperäiseen aiheeseen. Kiireisen duunipäivän jalkeen kiirehdin kotiin ja koitin kiirehtiä itteni kuosiin ja kamat mukaan mitä illalla vois tarvita. Ois pitänyt ottaa kuva naamarista ja vaatteista koska aika hyvin mielestäni onnistuin. Enipoo, klo 15:09 huomasin että kappas, juna lähtee 15:23 ja mä olen edelleen kotona, FAK! Pienellä kiireellä siis asemalle ja enemmän kiireellä ostin lipun ja ehdin hyvin junaan. Siis junaan matkalla helsinkiin.

Jälleen joudun selventämään .. Oltiin ystävä R:n kanssa suunniteltu sellainen ylläri hänen äidille jolla on nyt hieman ollut suruja ja olin hieman huolissani ollut jaksamisesta. (Silloin kun isä kuoli niin tämä äiti kyseli kovasti mun jaksamista ja sellaista..) Ylläri siis oli että R:n lisäks mä ja R:n sisko mennään tälle äidille ja viedään ruokaa ja juomaa ja pelejä mukana. Sellainen ylläri extempore istujaiset siellä siis. R:n äiti luuli siis että viettää äititytärillan kahdestaan R:n kanssa mutta totuus olikin toinen.

Back to the story.. Mulla oli niin kivaa!!! Jotenkin jännitti koko päivän kun en tienny oikeen mitä oottaa mutta aivan turhaan. Oli ihan sairaan kivaa ja naamakin tais kerran krampata kun nauratti niin kovasti.

Nyt aamulla ei ollut edes krapulaa. Varsin fiksusti join siis. Broidi oli taas kiva ja haki mut helsingistä illalla. Normaalista poiketen me juteltiin koko automatka. Normaaliahan ois tälläisissä hauissa että ei jutella ihan hirveen kauheasti mutta nyt olikin kiva poikkeus. Pyysin broidin meillekin jouluksi ja sanoin että ei ollenkaan huolehdi mistään lahjajutuista kun tiiän että sillä on rahasta tiukkaa. Mulle riittää se että se tulis meille jouluna. Lupas tulevansa :)

**

Tänään siis en o tehnyt viel mitään. Korostan että vielä. Tuli sellainen ompeluolo. Mietin et voisin rykästä muutamat pipot kun tuota kangastakin on saattanut kertyä jonkun verran. Voisin kaulurinki tehä itelleni ja ehkä likoillekin jos ne sellaset tahtoo. Tarttis jaksaa ettiä myös jostain kaavat likoille huppariin ja collegehousuihin. Toistaseks siis vasta ajatustasolla että josko tekisin.

Tovin päästä pitäs lapset viedä mummilaan ja alkaa laittaa itteesä valmiiks ystävien glögi-iltaan. Ihan superia nähä taas pitkästä aikaa. Siellä tosin saan megasuuren kateellisuusolon kun heillä on ehkä hienoin koti ikinä. Olen tämän myös ääneen sanonut useaan kertaan. Vitsin hyvä mieli siis illastakin taas :)

Nyt kun mietin mitä just kirjoitin että pitäs ommella ja ja ja ja sitte viel likat hoitoon ja ittensä siistiks jne ni on muuten aika paljon puuhaa jos aikaa tähän kaikkeen on noin viis tuntia :D

Migreeni ja minä. Suruja ja paniikkikohtauksiakin.

Tämä nyt alkaa hieman poiketen aiheesta mutta kyllä se punainen lanka sieltä löytyy.

Mummi oli mulle aina yksi tärkeimmistä ihmisistä, melkeinpä tärkein. Muistan aina pelänneeni sitä päivää kun mummi kuolee. Tiesin että se toki joskus tapahtuu mutta se päivä pelotti niin paljon että aloin aina itkemään kun sitä erehdyin miettimään.
Sitten alkoi alamäki. Mummi sai sydänkohtauksen. Olin silloin 17v. Mummi toipui siitä tosi hyvin mutta sitten jonkun ajan päästä alkoi tulla sitä ja tätä ja tuota. Muistaakseni viimeiset kaksi vuotta mummi oli osastolla. Välillä kotona mutta pääosin osastolla. Voin kertoa että koko tuon ajan mä itkin. Pelkäsin ja itkin. Se aika on mulle varsin sumuista enkä tarkkaan muista oikein mitään siihen liittyvää. Itkin lähes päivittäin. Olin 25v, esikoinen ehti syntyä ja onneksi mummi ehti nähdä esikoisen ensimmäisen puolitoista vuotta. Tulin raskaaksi kesällä ja saman vuoden joulukuussa, itsenäisyyspäivänä, mulla soi puhelin. Kello oli viiden ja kuuden välillä. Se oli faija joka sanoi että mummi on nyt kuollut. En muistakaan siitä sitten enää muuta. Menin rikki. Oltiin anoppilassa ja anoppi pelästyi tietysti että mitä nyt on. Itkin hysteerisesti enkä saanut muuta sanottua kuin että hae A (mies siis). Mies tuli ja koitta saada selvää että mitä on käynyt. Sain vain kerrottua että mummi on kuollut, soita faijalle.

Mies lähti ajamaan mua sitten mummin kotiin. Siellä oli mun täti ja äiti tuli sitten perässä sinne. Lähdettiin siitä sinne osastolle missä mummi vielä oli ja sain nähdäkin mummin. Se ei ollu pelottavaa eikä kamalaa. Näin että mummi ei siinä enää ole. Olin aivan rikki. Jalat ei pitäneet. Siihen mun muistikuvat loppuukin. Se aika mummin kuolemasta hautajaisiin on sumua. Oli pakko pystyä toimimaan esikoisen kanssa kotona ja oli pakko pysyä kasassa koska mulla oli vauva mahassa. Ei voinut mennä rikki. Ei voinut mennä rikki myöhemminkään kun sitten mulla oli vastasyntynyt vauva joka tarvitsi ehjän äidin.

Aikaa kului. Väistelin aivan kaikkea joka saattoi mitenkään viedä ajatukset mummiin. Jos joku keskustelu tai esine tai tuoksu vähänkään muistutti aiheesta niin suljin sen pois. Suljin mun mielen ja ajatukset.

Aloin saamaan ihan jäkyttäviä migreenikohtauksia. Olin sairaalassa kiputipassa. Aloin saamaan paniikkikohtauksia. Luojankiitos tajusin itse pyytää päästä psykan juttusille. Silloin alkoi hoitosuhde nykyisen psykani kanssa. Ensimmäisen käyntikerran jälkeen selvisi isosti että mun kroppa alkaa antautumaan koska mun sisällä on niin järkyttävä määrä surua. Surematonta surua. Se tulee väkisin pihalle migreenin ja paniikkikohtausten muodossa. Sen ensimmäisen käyntikerran jälkeen tulin kotiin ja vaan itkin. Itkin aivan hysteerisesti eikä se loppunut. Mies lähti hakemaan lapsia hoidosta ja sanoin että kun tuutte kotiin ni oon keräilly itteni siihen mennessä ja puhutaan sitten illalla kun lapset on nukkumassa.

Ilta kului ja lapset meni nukkumaan. Kerroin miehelle aivan kaiken. Itkin ja kerroin. Menin rikki eikä itkusta tullut loppua. Tajusin että nyt se suru tulee pihalle ja tää ei ole mikään nopea prosessi. Meni varmaan puolisen vuotta kun tietoisesti käsittelin aihetta. Kun psykalta kysyin että mistä mä oikein aloitan tän surunvyyhdin purkamisen niin se vastasi aika hyvin että ei sillä ole väliä, kunhan vain pala kerrallaan niin jossain vaiheessa se alkaa selkenemään. Niinhän se alkoikin. Mulla on laatikko missä on mummin yksi vaate ja pari tavaraa. Tietoisesti avasin sen ja haistoin mummin tutun tuoksun. Katsoin kuvia ja itkin. Itkin niin paljon kunnes kyyneleitä ei enää riittänyt. Tätä tosiaan kesti varmaan se puolisen vuotta ja sitten aloin huomaamaan että mähän pystyn puhumaan mummista ilman että itken. Voin jopa hymyillä. Migreenit alkoi helpottaa. Paniikkikohtauksetkin väheni.

Nyt jälkikäteen kyllä kauhistuttaa se tila missä olin. Olin tehnyt itelleni järkyttävät muurit ympäille silloin kuoleman aikaan ettei kukaan vaan pääse sanomaan mitään väärää ja tekemään säröä siihen rakennettuun muuriin. Ajan myötä se muuri kasvoi ja tuli kovemmaksi. Lopuksi mulla itellä ei ollut enää tilaa millekään vaan se suru oli ainut asia mitä välttelin ja pelkäsin.
Tein tuon suruprosessin aikana itseni kanssa sopimuksen että mä opettelen puhumaan. Valitsen muutaman ihmisen joihin luotan ja jotka koen turvallisiksi. Kerroin niillekin samat kun miehelle. Menin rikki ja kerroin että tarvitsen apua ja tukea. Sitä sain ja varmasti osittain tuonkin päätöksen takia mulla on elämässä muutama oma ihminen jotka tuntee mut ihan kokonaan. Ne tuki mua silloin kun en ite jaksanut ees olla. Otti osansa siitä surusta kannettavaksi koska mulle se oli liikaa.

Nyt tiedän miltä tuntuu kun menee rikki.
Tiedän myös miten ei kannata surra.
Osaan puhua oikeista asioita oikeille ihmisille enkä koita itse vain pärjätä yksin.

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mummin kuolema oli kamala asia mutta toi mukanaan sen että mä opin puhumaan ja suremaan. Nuo opit tulivatkin sitten tarpeeseen kun isä kuoli. Mikäli noita en ois oppinut niin en edes uskalla miettiä missä nyt olisin..

**

Mutta niin. Migreeni ja minä. Tällä hetkellä ollaan kavereita. Ei sydämmellisiä mutta sellaisia jotka tapaa epäsäännöllisen säännöllisesti. Hormonaalista se ainakin on ja sitten menkkakierron ulkopuolella satunnaisesti. Niinkuin tänäänkin. Aamupalaksi lääkesatsi ja duuniin. Se on mulle normaalia arkea.
Pahimmat migreenit tulevat edelleen aamuyöstä ja silloin pelkään kuolevani. Kuoleminen varmasti tuntuu siltä. Tällä hetkellä mulla on stydit lääkkeet loppu ja pitäs muistaa lekurista niitä pyytää. Imigran nenäsuihke siis. Aamuyön migreenit kun tuppaavat laittaa oksentaan ni ei o lääkkeitä mitä ottaa. Aamulla ja päivällä alkavat migreenit saan menemään ohi kevyemmällä lääkekombolla onneksi.

Monet ovat mulle sanoneet että ei sulla varmaan paha ole kun voit töissä olla/koneella istua/puhua/kävellä. Niin, jos sulla on tiivis suhde johonkin niin aika nopeasti siitä tulee arkea. Eli ei mun hermo kestäisi vain olla koska sattuu. On pakko kehitellä se korkeampi kipukynnys jotta voi toimia edes jotenkin. Aamuyön migreenissä en voi maata vaan olen etukumarassa istuma-asennossa ja odotan huojuen että lääke toimisi. Toki sitten jos se korotettu kipukynnys ylitetään niin sitten oonkin sairaalassa tippaletkun jatkeena. Onneksi viimekerrasta on jo reipas vuosi.

Lankaa ja wip juttuja.

Tänään olinkin taas ylitöissä vähän vahingossa. Oli kiirettä ja hyvä flow ni mikäs siinä tehdessä. Ostin vähän kankaitakin, vihreetä ja keltasta trikoota, ruskea-turkoosia valastrikoota ja heijastintarvikkeita. Himaan ku pääsin ni napsin "karkkikuvat" eli Wollmeisevarastoni kuvasin jotta saan ravelryä hieman ajantasalle. Selkeesti mulla on edelleen tarve järkkäilylle koska kun kotoa loppuu tekeminen ni sitte pitää alkaa ravelryn stashin kimppuun käydä :D

Tuollainen ois mun karkkikuvani. Sopivasti näkyy värien nimetkin ni ei tartte alkaa selostamaankaan ehkä niistä. Nuo on mun herkuimmat värini täl hetkellä. Rakastan Safrania ja tuota keskimmäistä Lavendelia. Ihan superkauniit!

Tällästä mulla on kesken nyt. En toki joka päivä tee kaikkia. Tällä hetkellä teen noita kahta ylimmäista tumppua. Eka on Cthulhut ja tokana Cold As Fuck-tumput. Pipo vaatis muutaman kerroksen enää, keskellä on Heaven and Space -huivi, sen vieressä lumiukkotumput, alavasurissa ehkä viltin alku, keskellä Owlie-sukat ja vikana Hupputakki. Little Minx sukat on kans kesken mutta en niitä heti löytänyt.. 

Ehkä jotenkin käy ilmi tää mun ADD näistä projektikuvista :DD Enipoo, saan mä valmistakin aina sillon tällön.

**

Eilen tulikin postattua useampaan kertaan. Takki meinaa siis olla aika tyhjä. Monta tsemppisydäntäkin sain :)

Joulusta sen verran että pitkästä aikaa ootan kovasti. Aikasemmat kaikki joulut on mennyt siis kaavalla koko perheen kanssa jonnekin ja sitten illalla kotiin. TAI, meille on tullut molempien vanhemmat. Nyt on eka joulu kun me ollaan perheen kesken kotona, syitä siihen on muutama mutta silti, OLEN INNOISSANI!! Ihan vaan me. Joulupäivänä sitte saa juosta sinne ja tänne sukuloimassa mutta että aatto ollaan keskenämme. TYKKÄÄN. Saan opetella ite tekeen jouluruokia (kyllä, olen jopa tästä innoissani), saa olla rauhassa kotona ilman että tarttee miettiä aikataulua.. Meidän jouluun kuuluu kuitenkin että pukeudutaan nätisti vaikka oltaiskin vaan keskenämme, laitetaan pöytä nätiksi ja syödään ja syödään ja syödään, niinjoo suklaata pitää olla kans himuiset määrät :D Oon joka jouluksi hankkinut tai likat on saaneet tuliaisiksi juhlamekot. Eli ollaan ihan oikeasti sittten hienona. Toki olen kutsunut molempien vanhemmat meille jos tahtovat tulla käymään mutta me aateltiin ottaa rennosti. Joulupuuronkin teen aamusta, toivottavasti broidi tulis ainakin puurolle :)
Joulupukki* ei varmaankaan tule sisälle asti vaan jättää lahjat sopivasti ovelle ja kiirehtii seuraavaan osoitteeseen. Toivon että lapset ei sais tuhottomasti paketteja niin että kärsivät taas inflaation, mieluummin siis muutama toivotuin ja isompi ja sitten jos kokee vielä tarvetta hankinnoille niin tulisi niinkin kätevänä asiana kun lahjakorttina. Nähtäväksi siis jää.

*Niin. Joulupukki. Itse muistan sen vain ahdistavana asiana. Yhteislaulua, yök. Pakko vastailla kysymyksiin kaikkien odottaessa, yök. Esittämistä ja teennäistä oloa (näin sen itse koin siis), yök. Pakollinen paha joulussa. Tämän takia tehdään nyt tämä joulu erilailla pukin suhteen. Itse muistan ne joulut parhaimpina kun ei sitä pukkia tullutkaan kun se ei ehtinyt.. Itestä tuntuu et se on aikuisille (isovanhemmat yms.) tärkeämpää kuin niille lapsille. Mun mielestä esikoinen ainakin tulee tässä asiassa muhun ja ahdistuu tollasesta.

**

Oon huomannu muista blogeista että siellä kovasti kysellään aiheita postauksiin. Teenpä nyt siis itsekin näin. Mulla toki on mielessä muutamat ihan aiheet mistä tahon kertoa mutta onko teillä mitään mistä tahtoisitte kuulla? Kommentteihin voi sellaiset laittaa ja mikäli ei halua sitä julkisesti sanoa niin laittaa kommentin perään että älä julkaise tätä. Silloin se jää vaan mun nähtäväksi jos en sitä julkiseksi hyväksy :)

Isä.

Koen ehkä tarpeelliseksi kertoa mitä tapahtui reipas vuosi sitten. Sitä ennen kuitenkin vaatii hieman taustankin valaisua aiheesta.

Mulla on mahti faija. Sellanen karhumainen ja ihan perus mies. Korkea ja leppoisa. Tälleen aikuisena oon huomannu että faijalle haluan kertoa itelle tärkeistä jutuista ja että mulle on tärkeetä se "hyväksyntä" ja tuki. Mulla siis on ihan hirmu ihana faija.

Mulla on..oli... isä. Biologinen sellainen. Mulla siis on kaksi isää ollu. Se joka kasvatti ja oli paikalla ja sitten se toinen joka ei. Syyt siihen että ei ollut paikalla on ollu mulle aina epäselvä, on oikeastaan edelleenkin. Omasta mielestä oon saanu myös kuulla vääriä syitä sille miksi ei ollut läsnä. Paha sanoa näin jälkikäteen.

Vuosi sitten syyskuussa, tarkalleen 8. päivä ja kolmen aikoihin. Oltiin ystäväpariskunnan(luojankiitos just nää ihmiset oli sillon meillä enkä ollut vaikka yksin lasten kanssa) kanssa meillä syömässä ja oltiin alkamassa kattomaan jotain leffaa. Ovikello soi. Mies meni avaamaan ja siinä vaiheessa taisin nähdä eteisen ikkunasta että ovella olikin poliisi. Korkea sellainen vielä muistan. Eka ajatus oli että jaaha, mitähän pahaa mies on tehny. Mies kuitenkin tuli eteisestä ja pyysi mut sinne. Tuo pitkä matka tästä missä nyt istun sinne eteiseen ovelle ei ole pitkä. Tarpeeksi pitkä kuitenkin että ehin käydä päässäni yhden jos toisenkin ajatuksen niin pitkälle että ennen kuin poliisi avasi suunsa niin tiesin mitä oli tulossa.

Oletko sinä xx? Onko xx sinun isäsi? Valitettavasti joudun kertomaan että xx on löydetty tänään kuolleena kotoaan.

Muistan lauseen: ei kuitenkaan epäillä rikosta mutta koska kuoli kotiinsa niin silloin asia kuuluu poliisille, Muistan kysymyksen että, pärjääthän, muistan onton olon. Muistan ajatuksen että nyt se sitten tapahtui.

Sitten mua halattiin. Sitten mä itkin ja taas mua halattiin.

Onneks en ollut yksin.

Nyt pitää tovi keräillä itseä jotta voi jatkaa kirjoittamista.

Mä itkin. Paljon. Siitä päivästä en oikeastaan muuta muistakaan.

Tuli maanantai. Koitin mennä töihin (en ymmärrä miksi) ihan vain lähteäkseni sieltä sitten tervarin kautta kotiin. Viikko sairaslomaa takataskussa. Menin kotiin ja ehdin hetken olla yksin kun ystävä tuli seuraksi. Oottelin poliiseja tuomaan isän tavaroita. Ne tuli ja toi avaimet ja lompakon. Jälleen tilanne konkretisoitui ja menin palasiksi. Ne avaimet ja se lompakko.

Tuli keskiviikko. Se päivä kun menisin isän kotiin ensimmäisen kerran. Ystävä mukana ottamaan kiinni kun en ite jaksa, Se näky. Takki sohvan selkänojalla. Juomalasi pöydällä ja vieressä nitropurkki. Sänky missä petaamatta jätetty kohta. Lautanen olkkarin pöydällä. Mun kuva vitriinissä. Mutta se takki siinä sohvalla. Se sattui ja sattuu edelleen. Siinä se oli juuri niin kuin isä sen oli jättänyt.
Voisiko enempää kesken kaiken vain lähteä.

Tuon jälkeen olikin sitten tiedossa vaan tietoa mikä satutti. Isän tunteneet ihmiset kertoi ihan hirmuisen määrän asioita. Kaikki se mitä sain kuulla teki vain kipeää. Se miten isä musta puhui ja miten se ajatteli, miksi ajatteli niin, hieman myös suuntaa siihen miksi isä ei ollut läsnä silloin kun olis pitäny olla.
Se aika kun ajattelin että isää ei kiinnosta olikin isän osalta muuta. Musta tuntuu että tiedän syyt isän osalta että miksi. Mikä on johtanut asiat siihen että ei ollut mun elämässä. Se tekee kipeetä, ihan helvetin kipeetä, edelleen.

Mä hoidin kaiken periaatteessa yksin. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Asunnon tyhjennyksen. Kaiken. Toki mulla oli apua siihen mutta silti mä olin yksin. Mun isä kuoli. Mun vastuulla oli kaikki. Ihan kaikki. Mihin mä laitan petikamat, vaatteet, verhot ja huonekalut, Kaikki. Mitä tarjotaan muistojuhlassa. Mikä arkku. Mikä uurna.

Monessa asiassa oon joutunu ajattelemaan että kunpa olisin vain tämänkin ajoissa tiennyt. Edelleen mietin. Tavallaan kadunkin että miksi en tiennyt. Mutta miten mä olisin voinut tietää. Mä yritin pitää yhteyttä, nähdä, kutsua kylään.. En tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin vai olisinko enää voinut edes muuta tehdä tai enemmän yrittää. Koin että mä yritin ja isä ei. En kuitenkaan tuohon saa koskaan tietoa miten se asia ihan oikeasti oli.

Kadun myös viimeistä puhelua. Kuinka ajattelin että mua ei kiinnosta. Kuinka koin että miksi nyt eikä vaikka muutama vuosi sitten. Isä soitti kun mun mummin kuolemasta oli alle vuosi. Olin aivan rikki ja mulla oli muutaman kuukauden ikäinen vauva sen taaperon lisäksi. Olin kaikkea muuta kuin kasassa. Kadun silti. Tulen varmasti aina katumaan.

Nyt reilu vuosi isän kuoleman jälkeen tulee hetkiä kun tulee ikävä. Olo että ihminen jolle kelpasin juuri tälläisenä on pois.

Yritelmä.

 Mä olen todella huono ilmaisemaan itseäni jos on kyse isoista asioista. Monta kertaa haen "tukea" niihin oloihin Pinterestin quoteista ja/tai biisien sanoista. Jotenkin ne saavat mun olot puettua oikealla tavalla sanoiksi. Tälläset kopsailin mun Pinterestin seinältä ja koitan näiden avulla saada hieman avattua sitä vuorta mistä mun tekisi mieleni kirjoittaa. Voi olla että avaan näiden merkityksiä tai sitten en. En tiedä. Ei ole siis luvassa johdonmukaisuutta tai suuuuuuuria paljastuksia. Lähinnä juttuja jotka osuu ja uppoo, just nyt.

Oon monesti sanonu että mä puhun ihan kauheasti mutta kerron en mitään. Mä olen siis äänekäs ja hyvin harvoin hiljaa. Harvemmin kuitenkaan kerron oikeasti mitään. Keron kyllä mutta se vaatii oikean ihmisen. Sitten kun on se oikea ihminen niin kerron kyllä ja paljonkin.

Tällä hetkellä oon tavallaan tilanteessa että mitä ikinä teenkään tai olen tekemättä niin jotakuta se hieroo vastakarvaan. Jotkut pitää mua hirveänä miten voin tehdä niin jollekin, joku muu samaan aikaan sanoo että teetpä kerrankin oikein juuri itelles. Toisaalta taas jos en tee mitään niin päivitellään miten en tee asialle mitään ja toisaalla että kylläpä olet vahva ja vaan jaksat. 

Niin. Miten vaan niin silti väärin.

Kuitenkin.. Oon isompi ja vahvempi kuin puoli vuotta sitten. Silti, mä toivon olevani vielä vahvempi puolen vuoden päästä. 

Nyt on taas viimeaikoina ollut hetkiä jolloin ihan vaan varkain ja yllättäen käy näin. Joku ääni tai tuoksu tai mikään ihan yhtäkkiä osuu syvälle ja kirvelee silmiä. Joskus ohi ajava auto tekee sen. Joskus jonkun tapa kävellä. Ymmärtäähän sen toisaalta kun haavat on edellenkin tuoreita..

Tältä on tuntunut viime aikoina. Oon tottunu siihen että tekee kipeää. Karua ehkä mutta se on aika totta nykyjään.

Oon sellaisen sanattoman päätöksen tehnyt tiettyjen juttujen kanssa että laitan itseni etusijalle enkä sitä mitä muut ajattelee tai kuinka epäsoveliasta se olisi. Ihan sama. Mua ei satuteta enää eikä mun yli kävellä.

Jokunen kuukausi sitten tuli vastaan se hienoinen raja millon mentiin mun jaksamisen yli. Sillon oli melkein käsinkosketeltavaa se pahan olon määrä ja kuinka mä olin vaan saanut tarpeekseni. Jotkut kyseli kovasti miten mä jaksan ja onko vaikeata. Sen hetken jälkeen mulla vaan oli täysin selvää että nyt riitti. Nyt ei yhtään enää. Ei yhtäkään nolausta, mollausta, lyttäystä eikä asiatonta käytöstä mua kohtaan. Se oli samalla aika vapauttavaa ja toisaalta surullistakin.

Asia minkä tietää ja tiedostaa mutta silti ei varsinaisesti tee asialle mitään. kai se on tietynlaista pelkoakin tulevasta..

Mikähän on se raja kun on tarpeeksi. Kun joku huone on jo nähty ja asuttu ja sen näköinenkin. Sellainen että ei ole enää mitään tehtävissä..

Tämäkin olo on tuttu. Se tekee kipeää.
Oon päinvastaisenkin olon tuntenut mutta monta vuotta liian myöhään, se tekee ehkä vielä enemmän kipeetä.

Reunalla.

Mut on pienenä opetettu antamaan anteeksi ja pyytämäänkin sitä. Jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni sen. Jouduin "isona" opettelemaan senkin taidon uudestaan mutta oon kyllä hyvin sen oppinut.
Se kuitenkin yllättää että oon kohdannut sen tosiasian että ihan oikeasti kaikkea ei vaan voi antaa anteeksi. Toki voi yrittää mutta kun mennään sen jonkun rajan yli niin anteeksiantaminen on mahdotonta. 

Sen jälkeen kun menin rikki niin on tuntunu että tunnen enemmän, isommin, kipeämmin. Kerta toisensa jälken kun on saanut itsensä kasaan niin särkyy uudestaan, monta kertaa peräkkäin. Jos nyt laskea haluaa niin kaksi järkyttävän suurta särkymistä ja hajottavia kompastuksia siinä välissä liian monta. Juuri kun on saanut sen viimeisenkin palan liimattua paikalleen niin tulee se nyrkki joka särkee jo kertaalleen liimatut palat pienemmiksi paloiksi kun aikasemmin. 

Keskiviikko.

Maanantai oli varsin kiva postipäivä. Wollmeiset tuli! En saa noista hyvää kuvaa koska valo, sitä ei ole. Mutta ne on IHANIA! Kaksi DK:ta, yks Blend ja kaks Twiniä. Kauhean haastavaa taas miettiä mitä noista malttaa tehä. Maanantaina oli myös Ikeaa. Aika halvalla pääsin kun löysin vaan neljä käsipyyhettä (2xpun ja 2x musta) ja kaks settiä valokuvakehyksiä tuohon valokuvaseinälle. Melko harvinaista päästä noin edukkaasti pihalle. Oli kiva nähä myös sitä kaveria jonka kanssa oli sovittu ikea-treffit.. varmaanki sellane 4v viime näkemisestä aikaa siis.

Eilinen oli haastava töissä. Kämmäilyä hieman, tarvikepussukka minkä vasta tein ni hajos.. Niijoo ja näinhän mä vauvaakin! Kaveri monikoitui jokunen kk sitten ja näin sellasta 6vkon ikästä pötköä enkä saanu minkäänlaista vavaukuumettakaan \o/
Oon nyt kuitenkin taas sen ongelman edessä että tarttee edelleen se puhelin saada johonkin. Kestävämpi olkahihnaratkaisu pitäis siis keksiä.

Alotin eilen itelle Cold As Fuck -tumput. Pitkään pähkäsin lankojen väriä ja olin tylsä ja päädyin mustaan pohjaan ja pinkkiin väriin. Lankana toki Wollmeise ja hitto että neuloutuu nätisti. joudun viel tekee yks kerrallaan kun en taho jakaa noita keriä kahteen ja samasta kerästä ei voi/kannata kirjoneuletta alkaa tekeen kun kiertyy ja solmuuntuu, been there, done that.

Tänään olis likkojen päiväkodilla luvassa joulutapahtuma mihin pitäs suunnistaa. Kiinnostus nolla. Oon iha kauheen huono sosialisoimaan tollasis pk-jutuissa missä on lasten kavereiden vanhempia. Tunnen niin monella tavalla eroavani siitä porukasta et ei vaan nappaa tollaset. Pakko se nyt kuitenkin on mennä..

**

Mulla on pyöriny viimeaikoina pari aihetta mielessä mistä pitäis/vois kirjoittaa mutta jotenkin ne tuntuu vuoren kokoisilta ja sellaisilta vaikeasti aloitettavilta. Jospa sitä nyt jossain vaiheessa koittais edes.

Sunnuntai vailla suunnitelmaa

Tehtiin miehen kanssa lauantaina se mitä on jo kauan suunniteltu ja tarpeetkin hankittu monta viikkoa sitte. Ai mikä, no se paperinaruvalaisin tietty. Meillä on ollu tossa rappukäytävässä varsin sisustuksellinen ja "vintage" valaisin. Sellainen plafondi joka on kertaalleen hajotettu ja roikkui epämääräisen näköisestikin. Tästä en tajunnut kuvaa taltioida koska oisitte kuitenkin olleet vaan kateellisia. ENIPOO, nyt se tehtiin siis. Paperinaruvalaisin. Tarvikkeina paperinarua, puuliimaa, vettä, ämpäri, ilmapallo, elmukelmua ja kumihanskat. Palloon ilmaa, elmukelmua päälle, liima ja vesi sekaisin, paperinarua pieninä kerinä vettymään ja eikun sit vaa pyörittelemään pallon ympäri. Varsin sotkuista puuhaa voin kertoa eli suosittelen suojaamaan about kaiken.

Tässä pallo on ollut jo kuivumassa vuorokauden ja alettiin miehen kanssa rakentamaan sitä valaisimeksi. Pallo hienosti puhkaistui tuonne sisälle ja piti vähän miettii mikä on fiksuin tapa poistaa kelmu. Tehtiin sellanen vajaa 10cm halkaisijaltaan reikä tonne yläpuolelle (minne näppäränä mutsina laitoin kaikki narun päät solmuun jotta itse valaisimeen ei jäis sellaisia solmumyttyjä) ja reijän reunat teippasin maalarinteipillä. Kelmu lähtikin tosi näppärästi irti paperinarusta ja muutenkin tuntui varsin jämäkälle.

Tässä kuvassa on reunat teipattuna ja kelmu+pallo poistettu sisältä. Se reikä on sellanen et mun molemmat kädet mahtuu sisään et saa sen lampun sitten sinne kiinni. Vanhasta leikkuualustasta leikattiin lampun kannalle sellainen tukijuttu jotta pallon ja lampun saa kiinni.

Tadaa! Valmis. Just sellanen mitä toivoinkin ja noi varjot on eniten kivat. Aloin jo pohtimaan seuraavaa ja et mihinkäähän sellaisen tekis ja laittas kiinni :D Loppuu kattotila :D

**

Eilen sain VIIMEIN valmiiks sen pussukan duuniin. Enhän mä oo kun kaks jo koittanu tehdä huonoin tuloksin.

Lukkokehys pienillä kiinnitysrenkailla, helmiä nauhaksi ja Novitan hankolangasta kaksi isoäidinneliötä. Alemmassa kuvassa näkyy jotenkin vähän miten ne neliötkin on siinä. Mietin että tartteisko toi vuoren mutta nääh. Ihan hyvin toimii tollasenakin. Just täydellisen kokoinenkin.

Näytin miehelle tässä joku tovi sitten että miten hienon tumppuohjeen löysin Ravelrystä. VIRHE! Jouduin aloittamaan elämäni ensimmäisen asiakastyön. Mähän en oo sellasia tehny enkä aatellu alkaa tekemäänkään. Enkä tiiä onko toi ees asiakastyö silleen. En vaa ole ikinä tehny mitään koskaan mitä joku ois pyytäny vaan lähinnä sillee et no tein tän sulle ja tahdotko.

Todella toivon että noi blokatessa tasoittuu koska työnjälki on tällä hetkellä varsin kuraa. Hieman on havaittavissa epäuskoa ja hämmennystä mutta kaikki tuntuu sanovan että se tasoittuu niin luotetaanpa siihen.

Hain perjantaina lankaa paikallisesta kaupasta et tekisin tollaset itellni mutta ei ollu kivoja värejä ohuissa langoissa -.- Ostin sitte nasa-lankaa ja alotinkin jo mutta isothan niistä tulee. Purkuun menee ja koitan jotain toista tumppumallia sitten niihin.

Tänää pitäs viellä lasten päiväkotireput saada pakattua ja itellekin voisin koittaa kattoa jotain vaatetta valmiiks huomiseksil. Luvassa ois duunipäivän lisäks Ikeaa ystävän kanssa ja tapaan siellä kanssabloggaajan/neulojan/irkkaajan. Pitäs varmaa koittaa jotain ostoslistan tapaista tehdä jotta ei lähe sitte rukkasesta. Lahjapaperia, valokuvakehyksiä tohon valokuvaseinälle, minigrippei tarttee aina, mahdollisesti juomalaseja.. No, ehtiihän noita viel kattoa :D

En eilen muistanut aloittaa sitä melatoniinia niin alotan sen tänää. Jos vaikka pääsis huomenna kasin aikaa jo töihinkin :D

Tytöitten ilta

Eilen oli tyttöjen ilta ystävällä. Nyyttärimeinigillä. Mä leipasin suklaakeksejä ja muut toi pääosin suolaista. Kyllä muuten sitten oli sitä ruokaa :D
Oli kyllä varsin kiva ilta. Ei baaria eikä orveltämistä. Naurua ja tytöitten juttuja. Joista sitten tuli mieleen tämä:

Tää on jotenkin nykyään mun ajatusmaailmani mun omista ihmisistä. Niille mä kerron kaikista kipeimmät asiat. Niitä kyllä tuntuu mun kohdalla olevan hieman liikaakin. Yksikin päivä aamusta tapahtui asia joka pisti mut pienkiks palasiks. Soitin pajan jälkeen ystävälle että voinko tulla sinne kun en taho olla yksin. Siellä sitten purin kaiken ulos ja vollotin.

Välillä ystävät myös kysyvät ne oikeat väärät kysymykset. Oikeat mulle, väärät vollotukselle. Sellaset jotka osuvat ja uppoavat mutta eivät satuta vaan auttavat ymmärtämään.
Toivon siis että kaikilla olisi tuollainen ystävä(tai ystäviä) joille voi ojentaa ne terät ja kartan kipeisiin kohtiin ja silti ne ihmiset ei niitä käytä.

**

Eilen kävin myös psykalla ja kerroin mun ahkeroinnistani ja siitä miten on ihan hirveen kivaa saada jotain aikaseksi kotona ja töissä. Se olo mitä saan siitä että mä pystyn tähän on ihan hurjan hieno, Joka päivälle monta onnistumisen fiilistä. Psykalle mainitsin muuten siit ku en saa iltasin ajoissa unta ja se taas sitte sekoittaa mun aamuni ja sitä kautta I:n aamut jolle on myös rutiinit tärkeitä. Se suositteli ottaa melatoniinin iltaisin kokeiluun jos sais unirytmiä käännettyä aikaisemmaksi. Tänäänkin onkin eka ilta kun sitä sitten koitan.

Kohta pitäski lähteä ystävän kanssa johonkin. Postiin nyt ainakin ja sitten viel jotain. Tekisi ehkä jotain Waynesin sumppia mieli ainakin.

Torstai ja hyvä mieli.

Eilinen postaus jäi vähän tyngän tapaiseks kun laitoin sen puhelimella ja mulla tuppaa sillon tuleen aivan jäätävä määrä typoja. En ees tiiä uskallanko lukea sitä ja järkyttyä jälleen kuinka en osaa kirjoittaa :D Tänään ei ollu migreeniä \o/ Jospas se ois nyt tältä erää taputeltu. Oon vähä alkanu huomaamaan että tulee kierron mukaan eli se ois siis hormonaalista sitten. Kiva, not, siihen kun ei auta estolääke eikä kauheen hyvin särkkäritkään mitä käytän ja kun mulla ei enää sitä imigranin nenäsuihkettakaan ole kun resepti menny vanhaks. Voisinkin koittaa josko saisin sen uusittua vaikka se ei ole e-reseptinä ollukaan vaan ihan paperisena.

Eilen oli pennun kasvattajan fb-ryhmässä puhetta koiran vetämisestä hihnassa ja kuinka siihen reagoi ja toimii. Bongasin että ainakin yhdellä on sama tapa käytössä kun meillä. Hihnasta "valjaat". Ystävä vinkkas ton mulle tovi sitten ja toimii aivan älyhyvin. Tähän kohtaan laitan kuvan jotta tiiätte mistä puhun.

Elikkä noin. Rinnan ympäri ja ristiin lukkopään kanssa. Kun T kävelee nätisti niin hina on varsin löysästi tuosta ympäri (ehkä jopa liiankin koska hieman aiheuttaa välillä haastetta) ja kun yhtään vetää niin se kiristyy ja T lopettaa välittömästi vetämisen. Ei siis ehdi kiristymään juuri ollenkaan vaan koira tuntee sillon vaan hihnan ympärillään mikä jo tekee stopin sen hetkiselle kulkemiselle. Toki palkitaan ja kehutaan kun kävelee vierellä että oppii siihen oikeaan tapaan kävellä. T omaa myös kuuloaistin kun tuo hihna on noin ja tottelee niitä paria komentoa minkä jos osaa sisällä. Jännästi vaan unohtuu ulos tultaessa jos on vaan hihna kiinni pannassa :D

Tänään taas läks duunissa lapasesta. Tällä kertaa ostin puuvillaa ja sitte sellasta laukkukangasta (kissakuvioinen).

Kissakuvioisesta aattelin tehä kestokassin jossain välissä ja nuo muut on vielä kysymysmerkkejä :D Ylläri. Jonkunlaisen pussukan jokatapauksessa teen koska töissä sellasen tartten. Niin ja esikoinenkin ja saa se sitten valkata ite kankaan siihen.

Huomenna olis tiedossa tytöitten ilta ystävän luona. Sinne tulee toinenkin läheinen ihminen ni on kyllä siis kivaa tiedossa :D Anonyymi glögisti ilmoittautuu siis :D Sinne oon luvannu keksejä leipasta mutta unohdin eilen tehä taikinan. Nyt mietin että onnistuiskohan jos teen taikinan tänään ja huomenna uunitan. Taikinan ku pitää olla mieluiten vuorokausi kylmässä. Ehkä mä yritän.>

Mulla on jostain tullu ihan jäätävä puuhasteluinto kyllä. Oon tästä jo varmastikin maininnut.. Nytkin on kaks jätesäkillistä roskia odottelemassa loppusijoitusta. Lisää on tulossa kunhan vaa saan vauhdin päälle alkovien kanssa jne.

Noh, tänään on kuitenkin siis projektina ainakin yksi kappale pussukoita, keksitaikina ja mahdollisesti porukoilla käynti. Ehkä siinäkin on jo tarpeeks.

Huonosta päivästä tulikin ihan hyvä.

 Olipa nautinnollinen aamu, not. Heräsin yöllä neljän aikaan jäätävään migreeniin. Mielessä kävi tippaletku ja hengen lähtö. Ei kiva olo siis. Olo kuitenkin meni jotenkuten ohi ja normipäivä töissä ja lähin työkaverin kanssa pajalla käymään moikkaamas kavereita. Sielt suunnistinkin lankakaupan kautta kotiin (hups) ja himaan siivoilemaan. 

Sain tabinki myytyä ja taisin yhen pojan saada sil aika iloiseksi. Itelki hyvä mieli et sain sen pois lojumasta. Niijoo ja lompakkoonki täytettä. 

Aloinki N:n kans puuhastelee pussukoita ku itellä on tarve sellaselle töissä ja lapsella taas puhelimelle. 

Valmista en saanu mutta vaiheeseen kuitenki. Voi olla et tarttee töistä hieman kangasta hamsteroida :P

Huolsin viel iltapuuhina entisen ompelukoneen jotta saan sen huomenna myytyä uuteen kotiin. 

Kämmäily-tiistai

Eilinen menikin aika rivakasti ku tein puolivahingossa ylitöitä ja sitte piti viellä iltasemmalla juosta asioilla kun koira tartti uuden pannan ja ruokaa. Pyysin ystävänkin mukaan ni ei tarttenu yksin suhata ristiinrastiin. Sieltä suunnasta tulikin tosi suruisia uutisia ja veti iteltäkin mielen maihin sitte. Tyhmää kun ei voi tehä mitään mikä auttais :/ Koitin sitte illal purkaa harmistusta siivoamiseen ja siivosinkin mun vessani kokonaan ja taas läks muovipussillinen roskiin. Hajuvesiä ja kosmetiikkajuttua jne. Aattelin et vois koittaa tänää eteisen kaapin kimppuun käydä ja tyhjäilis ja järkkäilis sitä. Nyt se on vaan röykkiöllinen asioita.
Niijoo ja mietin et josko uskallettas jo mattojakin palautella lattialle. Kuitenkin alkaa jo kylmä tulee ni matot ois tosi kiva juttu olla. T osaa jo aikas tosi hyvin olla sisäsiisti.

Tänään oli duunipäiväkin yksi "sellaisista". Tiiättekö kun ei ois kannattanu nousta ollenkaan vaan jatkaa unta. Kämmäsin kankaan leikkauksessa ja muutkin kerättävät tuotteet tökki ihan isolla kädellä. Tein vahingossa taas ylitöitäkin kunnes tajusin himaan lähteä. Niijoo ja duunissa huomasin että vaikka luuri oli ollu yön latauksessa ni puolenpäivän aikaan oli akku lähes tyhjä. Ku himaan pääsin ni ei meinannu edes alkaa lataamaan. Mulla ehkä ratkee suoni jos tarttee jotain huoltoa alkaa miettii tolle. Toivotaan nyt et ei ois mitää vikaa.

Huomenna aattelin suunnistaa työkaverin kanssa aikasempaan toimipaikkaan moikkaamaan sinne jääneitä kavereita. Tarttis myös alkaa miettimään jonkunlaista systeemiä toho olkkariin mis säilöisin noi ontelokudejutut. Niit on jotenkin vähä kertyny ja on hieman täyttä tossa yhes nurkas. Tahtoisin jonku iiiiiison ja syvän korijutun mihin vois laittaa ne vähän silmilt piiloon mutta en o viel sellasta oikee löytäny. Eteinen tarttis peilin. Ollaa reipas 3v asuttu tässä ja meil ei edelleenkään ole taloudessa sellasta isoa peiliä. Ainut peili on mun vessassa ja sekin näyttää vaa navasta ylöspäin :D

Hiiohoi ja kiva päivä!

Nonni. Onpahan ollu sunnuntai. Tikuttelin kolmeen asti miehelle lupaamiani tumppuja. Varsin kiva flow löytyi ekaa kertaa kirjoneuletta kohtaan. Aikaisemmat yritelmät on kuitenkin päätyneet vain purkuun. Nyt tuo vaan soljuu eteenpäin. En tiiä mitä teen toisin.

Kolmen paikkeilla lähettiinki esikoisen kanssa tuohon "naapuriin" mis asuu esikon entinen päiväkotikaveri. Ollaan tän äiskän kanssa otettu melkeen tavaks vierailla puolin ja toisin jotta likat pääsee sosialisoimaan kun eivät enää päiväkodissakaan nää. Oli aika liikkistä kun kerroin vasta tunnin ennen lähtöä mihin oltas menossa ja kun huomasin että lapshan alkaa itkemään kun ilostui niin kovasti. Mitenniin empaattinen laps :)

Tuolla sitte sainkin TAAS jonkun puuhastelukipinän ja vaihettiin miehen kanssa olkkarissa järjestystä. Niinkin paljon kun sohva ja kaks tuolia eri paikkoihin. Huima ero ;) Siinä sitte ohimennen aloin lipastoa käymään läpi jne niin taas läks kauhee kasa turhaketta roskiin. Käsitöille laitoin tollasen säilytyslaatikon mihin laitan tällä hetkellä työn alla olevat. Siis sellaset mitä teen eniten kiireellä. Täl hetkellä sielt löytyy nuo yllämainitut tumput, yks kauluri, pöllösukat, viltti ja neuletakki :D Laatikko ei siis o pienimmästä päästä :D

Koitan saada tätä kotia jotenkin fiksummaksi sillee siisteyden kannalta ja jotenkin maksimoisi säilytystilankin. Heittelen siis sellasta kamaa roskiin mille en vaan keksi paikkaa ja mitä ei o käytetty aikoihin. Parin viikon päästä pitää Ikeaan suunnistaa hakemaan sitä säilytystilaakin..

Mutta joh. Nyt hetkeks kattelee viel telkkua ennen kun kutsuupi uni. Tavoitteena olla ens viikolla jopa ajoissa töissä eikä siinä liukuman puitteissa viime tinkaan.

Lauantai

Meillä olikin hieman normista poikkeava lauantai. A lähti heti aamusta Lappeenantaan autojuttuja tekeen ja ite vaan olin koko aamun. Tarkoitushan oli sitä ja tätä ja tota, loppu tulema oli ei mitään noista. Likatkin oli viimeyön anoppilassa eli olin vaan elukoiden kanssa. Aamupäivänhän mä sitte käytinki tän blogin kyhäilyyn.

Kun oltiin likat haettu ja samalla saatu koiralle ISO kassillinen peuran luita (tällä kertaa ilman uunitusta) niin alettiin A:n kanssa puuhasteleen ja nakitettiin likatkin siivoamaan oma huone.
Oon todennu että pää tykkää eniten kun saa puuhastella himajuttuja loogisemmaks.

Mulla on ollu joku juttu ja se on tarkoittanu ryönän poisheittämistä. ÄRSYTTÄÄ ryönä ja roipe ja sellanen turhake. Oon nyt viikon parin sisää heittäny monta kassia käsityökamaa roskiin ja yhen ikeakassillisen vein KiKen uusiopajalle. Tiiän että menee ainakin käyttöön ja tarpeeseen. Järkkäsin sillo reilu viikko sitte ton lipastonkin laatikot jotka oon vallannu itelleni langoille ja tarvikkeille. Nyt on paljon loogisemmin kaikki. Puuvillat ja villat eri lootassa, keskeneräiset omassaan ja sit viel jämälangat pussitin erikseen.

Tarkoitus ois pikkuhiljaa loppuvuotta kohden saada sitä ylimääräistä tavaraa pois ja roskiin. Yläkerrassa on yks alkovi vaiheessa ja kellarissa on paljon viel ihan roskaa. Jos vaikka huomenna?

N pyysi tässä et tehtäis sille kännykkäpussukka, itelläkin ois tarve jollekin sellaselle. Pitäs töissä saada siis puhelin, huuli- ja käsirasva, kyniä ja avaimet johonkin roikkumaan. Töistä ostin tässä just kangastakin. Ne vaan on trikoota et tarttis keksiä eka se juttu millaisen tekis... mietintämyssy ollu jo viikon päässä.

**

Noin. Taas kävin pistämässä turhuuksia roskiin. :D Tää on selkeesti jtn anti-shoppailua tai jotain.. En ymmärä. Ei o ennen tällästäkä ollu.

Mitäs se sitten tarkoittaakaan?

Se erityisyys sitten. Olen kuullut että monet pitää sitä jotenkin negatiivisena asiana jo sanana. Olla erityinen. Erityislapsi. Erityisryhmä.
Ite nään sen vaan positiivisena. Olen ADHD ja mulla on erityistaito. Toki on haasteitakin mutta mulla on erityistaito. Melkolailla kaikilla "addeilla" on se joku erityistaito. Olla erityisen hyvä jossain asiassa, jossain osa-alueella. Mulla se on käsityöt. Osaan paljon ja ymmärrän paljon. Opin nopeasti ja omaksun uudet tavat nopeasti.
Monilla se on kuulemma matemaattista ja kuulin tässä vasta että eräs tienaa isoja rahoja koodaamalla ja on kuulemma vielä pahemman luokan addi :D

Mä haluan aatella että olen onnekas. Olen onnekas koska olen erityisen hyvä jossain. Erityisen taidon omaava ja tykkään myös jakaa sitä taitoa ja tietoa eteenpäin.

Luin tässä ihan vasta itselleni ammatin joka vielä entisestään tukee tätä mun erityisjuttua. Valmistuin varastonhoitajaksi, logistiikka-alan perustutkinto siis. Mun aivot rakastaa loogisuutta, järjestelyä, rytmitystä ja sellaisia selkeitä rutiineja. Kiva pikku mauste on sitten vielä noihin liittyvät ongelmat ja haasteet. Tykkään.
Työ ei tunnu työlle ja mun pää melkein koko ajan koittaa miettiä parempia tapoja toimia ja tehdä. On niin hyvä olo kun oivaltaa lukeneensa juuri oikean ammatin itselleen.

**

Mulla on myös kivapikku lisähaaste. Migreeni.
Olen estolääkkeellä ja on ollut pakko kaverustua tuon kivapikkuhaasteen kanssa. Pahimmillaan olin yhden kesän aikana pari kertaa sairaalassa tippaletkun jatkeena jne. Silloin  oli normaalia että ihan joka päivä sattui. Joka päivä oli sumua.
Nykyään ei ole päivittäistä eikä välttämättä viikottaistakaan. Kuitenkin se välillä itestään muistuttaa.

Että ei täällä ihan "täyspäinen" mutsi kirjoittele mutta varsin tietoinen olen kaikesta tästä ja omasta mielestä hyvin hanskaan tän kaiken. Toki on niitäkin päiviä kun kiroan tämän kaiken ja muunkin vaikka ja minne mutta pääosin menee tosi hyvin :)

Alku aina hankalaa..

.. niin. Oon pyöritelly jo jonkun aikaa ajatusta blogista. Sellainenhan mulla oli kun lapset olivat pienempiä. En oikein muista milloin lopetin ja että miksi. Kovasti on kaikkea tapahtunut sen jälkeen ja olis kiva jos niistä joku muisto jonnekin jäisi.

Miksi sitten taas takaisin blogimaailmaan. Mulla on aika tuore diagnoosi alla ja muutenkin tuntuu että arki on niin erilaista siihen muutaman vuoden takaiseen että asiaakin voisi olla. Tietty olis varsin hienoa jos joku kokis meidän arjesta lukemisen edes vertaistuen kaltaiseksi :D

Mitäs se meidän arki siis on. Mulla on se tuore diagnoosi siis, ADHD, tarkennettuna vielä ADD. En siis omaa tuota hyperaktiivisuutta. Perheeseen kuuluu kaksi lasta joista toisella on tutkimukset käynnissä lasten neuron puolella. Itsellä on epäilys adhd:sta ja varmaan vielä jostain muustakin. Nähtäväksi jää. Toki mulla on puolisokin, ihana ja rakas ja oma tukipilari. Ja ne eläimet, kaksi kissaa ja yksi koira.

Käsityöt on isossa osassa mun arkeani ja oon tällä hetkellä eräässä tukkukaupassa töissä. Asustellaan rintamamiestalossa jota säännöllisen epäsäännöllisesti rempataan.

Se arki sitten. Se on omasta mielestä varsin puuhakasta ja äänekästä. Rauhallisia hetkiä on yleensä klo 20-21 kun lapset on unella ja miehen kanssa aikaa kahdestaan.

**

Toivoisin et saisin tän bloggaamisen taas uudestaan yhtä hyvin käyntiin kun silloin aikaisemmin. Voisinkin tähän sen linkatakin *klik*
Arvon vielä että jaanko tätä vaikka fb:ssä tai muualla. Enikeis. Nähtäväksi jää :)